Miksi olen ehdolla?

Maailma ei ole valmis. Suomalainen yhteiskunta voi olla maailman paras, mutta hyvinvointivaltiolla on varjonsa. On paljon turhaa byrokratiaa ja ihmisten hyppyyttämistä luukulta toiselle. Tämä pätee niin sosiaaliturvaan kuin verotukseenkin. On epäoikeudenmukaisuutta: toinen saa kaiken helpolla, toinen ei kovasti yrittämälläkään meinaa tulla toimeen.

Maailmaa ei voi pelastaa. Sitä voi kuitenkin koittaa hieman parantaa. Osan yhteiskunnan valuvioista ovat tehneet demarit. Ne pitää korjata. Yksinyrittäjien ja muutaman työntekijän työllistävien yritysten byrokratia ja verotus on korjattava. Työttömien kyykyttämisen ja tempputyöllistämisen sijaan on järjestettävä oikeaa koulutusta ja töitä.

Vastuu alkaa kotiovelta. Olin joskus itsekin ongelmalapsi ja vanhemmilla oli tiukkaa. Hyvän varhaiskasvatuksen ja muun tuen ansiosta minusta kuitenkin kasvoi ihan kohtuullisen tasapainoinen ja vastuullinen yhteiskunnan jäsen.

Haluan pitää kiinni siitä, että jatkossakin tarvitsevia autetaan ja kaikki pidetään mukana. Se vaatii hyviä päiväkoteja ja kouluja, mutta myös aktiivista työtä harrastusseurojen ja kansalaisjärjestöjen toiminnan eteen. Ihmisten omatoimista tekemistä ja sosiaalisia turvaverkkoja voidaan vahvistaa. Jokaisella lapsella tulisi olla mahdollisuus ainakin yhteen harrastukseen.

Minua ajaa poliittiseen vaikuttamiseen tavallinen kaupunkilaisjärki. Hyvä yhteiskunta auttaa jäseniään menestymään ja keskittyy olennaiseen. Yhteisistä rahoista ja yhteisestä omaisuudesta huolehditaan vastuullisesti.

Työhistoria ja koulutus

Kirjoitin ylioppilaaksi 2008 Etu-Töölön lukiosta Helsingistä. Olen vuodesta 2008 alkaen tehnyt vaihtelevasti apumiehen töitä rakennustyömailla, pääasiallisesti kesäisin. Työt vaihtelivat purku- ja maanrakennustöistä keittiökalusteiden asennuksiin ja muurauksiin.

Aloitin valtio-opin opinnot Jyväskylän yliopistossa syksyllä 2009. Tein kandidaatin tutkielmani syksyllä 2011 Perussuomalaisten demokratianäkemyksistä. Viimeistelen graduani Sosialidemokraattien työ- ja elinkeinopoliittisista visioista Suomessa.

Liityin sosialidemokraatteihin syksyllä 2011. Toimin Jyväskylän SDP:n palkattuna vaalityöntekijänä vuoden 2012 kuntavaaleissa.

2013-2014 toimin Kalevi Sorsa -säätiössä viestintäassistentin tehtävissä.

Maaliskuusta 2016 lähtien olen toiminut Jyväskylän Työväenyhdistyksen järjestösihteerinä vastuualueinani viestintä ja poliittinen valmistelutyö.

Luottamustoimia

Jyväskylän kaupunkirakennelautakunta

Varajäsen 2015-2017

Länsi-Suomen Demarinuoret

Varapuheenjohtaja 2014

Puheenjohtaja 2015

 

Keski-Suomen SDP

Piirihallituksen jäsen 2015-2016

Jyväskylän Sosialidemokraatit

Kunnallistoimikunnan jäsen 2014-

Jyväskylän Työväenyhdistys

Johtokunnan jäsen 2013-2016

 

Varhaiskasvatusta, ei varastointia

Lasten päivähoito ja varhaiskasvatus ovat olleet tällä vaalikaudella merkittävien muutosten kohteena. Subjektiivista päivähoito-oikeutta on rajattu, mikä käytännössä tarkoittaa sitä, ettei päivähoito-oikeus käytännössä ole enää subjektiivinen. Rajausta erityisesti sillä perusteella, että jos toinen vanhemmista on kotona, hän voi hyvin hoitaa kaikki perheen lapset.

Perustelu pohjaa vanhan päivähoitolain säätämisen taustalla olleeseen ajatukseen siitä, että päivähoidon ensisijaisena tavoitteena on saada molemmat vanhemmat työelämään ja näin edistää työvoiman tarjontaa ja sukupuolten välistä tasa-arvoa. Nyttemmin on kuitenkin todettu, että päivähoidon keskeinen hyöty onkin siinä, että se tarjoaa luontevat olosuhteet varhaiskasvatukselle. Varhaiskasvatuksella on todettu merkittäviä vaikutuksia lasten sosiaalisten taitojen ja oppimisvalmiuksien edistäjänä, ja tätä kautta etenkin sosiaalisen taustan erojen tasaajana.

Tämän vuoksi hallitusohjelmaan kirjattiinkin nykyisen päivähoitolain korvaaminen varhaiskasvatuslailla, jota valmistelleen työryhmän raportti julkaistiin maaliskuussa. Pohja ei vielä ole etenkään asiantuntijoiden mielestä riittävän hyvä, mutta siltä voidaan päästä eteenpäin, etenkin mikäli poliittinen paine asian laittamiseksi kuntoon kasvaa.

Subjektiivista oikeutta varhaiskasvatukseen tuleekin siksi puolustaa lähtökohtien tasa-arvon edistäjänä ja ensisijaisesti lapsen oikeutena. Ensiluokkainen varhaiskasvatusjärjestelmä, joka tukee valmiuksia ja positiivista asennetta uuden oppimiseen on oleellista myös kilpailukyvyn ja tulevaisuuden muuttuviin vaatimuksiin varautumisen kannalta. Voikin kysyä, onko Suomen ja muiden pohjoismaiden kattava päiväkotijärjestelmä yhdistettynä myöhäiseen koulutien aloitukseen ollut jo aiemmin syynä hyviin PISA-tuloksiin verrattuna vaikkapa niihin Länsi-Euroopan maihin, joissa koulunkäynti aloitetaan jo nelivuotiaana.

Varhaiskasvatus on sosiaalinen investointi

Varhaiskasvatuksen kustannuksia onkin katsottava ensisijaisesti investointina lasten ja Suomen tulevaisuuteen. Tämän takia SDP hyväksyi perhepoliittisessa ohjelmassaan tavoitteekseen maksuttoman varhaiskasvatuksen kaikille suomalaisille lapsille, jossa otetaan huomioon lasten yksilölliset tarpeet, esim. puheterapian järjestämisen osalta. Antti Rinteen keskusteluasiakirja oli vielä radikaalimpi, esittäessään maksutonta varhaiskasvatusta kaikille yli nelivuotiaille viideksi tunniksi päivittäin.

Varhaiskasvatuksen vastaan väittämättömien hyötyjen vuoksi olisi toivottavaa, että tästä asiasta argumentoitaisiin oikein. Varhaiskasvatus ei ole lasten varastoimista siksi aikaa kun vanhemmat ovat töissä, viettämässä ”omaa aikaa” tai hoitamassa pienempiä sisaruksia kotona, vaan hyödyllistä, kasvattavaa toimintaa lapselle. Varsinkaan, kun yhteiskunnan eriarvoistumiskehityksen ehkäiseminen ei ole pois vanhempien väliseltä tasa-arvolta, vaan molemmat pääsevät toteutumaan paremmin, kun varhaiskasvatusta kehitetään.

Tietyissä ideologisissa ja uskonnollisissa piireissä toki pidetään julkisen vallan ohjaamaa, tavoitteellista kasvatustoimintaa vahingollisena. Laajassa asiantuntijoiden ja eri aatteellisia ryhmiä edustavien poliitikkojen valmistelussa laadittuja suuntaviivoja varhaiskasvatuksen sisällölle voi tuskin pitää aatteellisesti ainakaan erityisen leimaavina.

Julkaistu Puheenvuorossa 4.6. 2014

Kaupunkirakennepolitiikka on demaria touhua

Viime vuosina Suomessakin on alettu käydä laajaa keskustelua kaupunkirakenteen kehittämisestä, kaavoituksesta ja liikennesuunnittelusta. Lisää kaupunkia Helsinkiin -ryhmässä puhutaan asuinalueiden elinkaarikestävyydestä, alueiden tehokkuudesta, täydennysrakentamisesta ja uudisrakennusalueiden kiinnittymisestä elävään kaupunkirakenteeseen. Samalla ollaan kiinnostuneita liikenteen kehittämisestä suuntaan, jossa halvempaa infraa ja vähemmän tilaa tarvitsevat joukkoliikennevälineet ja kevyt liikenne muodostuisivat yhä kilpailukykyisemmäksi vaihtoehdoksi yksityisautoilulle.

Debatti on kuitenkin pitkälti pyörinyt Vihreiden kunnallispoliitikkojen luotsaamana ja muista puolueista ollaan oltu passiivisia ottamaan kantaa tai osallistumaan keskusteluun. Kuitenkin tämä ”soininvaaralaisten hommafoorumiksikin” leimattu touhu on kaikkea muuta kuin pelkkää kivikorttelifanien, pyöräilyhullujen ja SimCityyn hurahtaneiden puuhastelua. Kaavoitus- ja liikennepolitiikka kun loppupeleissä vaikuttaa kaikkeen muuhunkin.

Toimivat palvelut vaativat hyvää kaupunkisuunnittelua

Useissa kaupungeissa painiskellaan nyt koulujen ja kirjastojen lakkauttamisen kanssa. Samoin lähiterveyskeskusten palveluiden keskittäminen suurempiin yksiköihin tekee hoitoon pääsystä hankalaa niille joilla ei omaa autoa ole. Etenkin siis pienituloisille, yksinhuoltajille ja eläkeläisille, jotka julkisia terveyspalveluita kipeimmin tarvitsevat. Olemassa olevat taloudelliset raamit kuitenkin vaativat, että tehoja on järjestelmään löydettävä kun työikäisen väestön määrä vähenee.

Vaikka työllisyysaste saataisiinkin nousuun ja talouskasvu synnyttäisi jakovaraa, olisi se nykyolosuhteissa käytettävä kasvun jatkumista tukeviin investointeihin, tutkimukseen ja energiaomavaraisuusasteen parantamiseen. Samoin peruspalveluiden osalta olisi suotavampaa käyttää liikenevät resurssit pikemmin toiminnan laatuun ja henkilöstöön panostamiseen kuin seinien pystyssä pitämiseen.

Hyvin suunnitellut ja tiiviisti rakennetut asuinalueet mahdollistavat sen, että tärkeimmät palvelut voidaan järjestää kävelymatkan päähän käyttäjistä. Samoin se mahdollistaa tehokkaan ja saavutettavan joukkoliikenteen, jonka avulla kauempanakin sijaitsevista palveluista saadaan saavutettavampia. Lopulta yksityisten pihojen ja kerrostalotornien väliin jäävien pöpelikköjen vähentyessä myös julkisten virkistysalueiden määrä lisääntyy ja umpikortteleiden sisäpihoille voi syntyä sellaisia vihreitä virkistyskeitaita, jollaisiksi nykyisetkin kerrostalojen sisäpihat on itse asiassa kaavoitettu.

Tärkeää on myös huolehtia siitä, että asuinalueiden väestönkoostumus pysyy suhteellisen tasaisena. Nykyisellään erityisesti päivähoito- ja koulupaikkojen kohtaanto-ongelmat johtuvat siitä, että lapsiperheiden keskittyessä tiettyyn kaupunginosaan syntyy siellä ensin pulaa ja sitten ylitarjontaa vuorollaan päiväkoti-, peruskoulu- ja toisen asteen paikoista. Lopulta lapsiperheiden määrä vähenee, kun vanhemmat polvet jäävät asumaan alueelle ja päiväkodit ja koulut joudutaan sulkemaan.

Asiaa voidaan auttaa esimerkiksi suunnittelemalla samalle alueelle erilaisia asuntoja erityyppisellä rahoituksella. Merkittävää olisi myös se, että asetettaisiin nykyisin verotuskohtelultaan heikommassa asemassa oleva vuokra-asuminen yhdenvertaiseksi omistusasumisen kanssa. Tällöin ihmisten olisi helpompi vaihtaa kotia ja asumismuotoa muuttuvan perhekoostumuksen mukaan.

Hyvän kaupunkisuunnittelun haasteet ja ratkaisut

Suomalaiset kaupunginosat ovat eurooppalaisessa katsannossa luvattoman väljiä verrattuna muuhun Eurooppaan, pääosin sen takia että meillä kaupungistuminen suuressa mittakaavassa osui erityisesti 60-70 –luvuille ja autokaupunki-ideologian kulta-aikaan. Keski-Euroopassa suurkaupungit kasvoivat lähelle nykymittaansa pääosin aikana jolloin yksityisauto oli ylellisyys jonka varaan edes keskiluokan työssäkäyntiä ei voinut suunnitella.

1900-luvun alussa kaupungit oli suunniteltava tiiviiksi kokonaisuuksiksi tehokkaine raidepohjaisine joukkoliikenneverkkoineen. Englantilaiset vieri viereen rakennetut kaksikerroksiset townhouset ovat hyvä esimerkki brittiläisestä tavasta yhdistää tiivis asuminen omaan pihaan ja muihin omakotitaloasumisen piirteisiin. Lontoon, Pariisin ja Berliinin kaltaisten suurkaupunkien metroverkostojen runko on kestänyt hyvin aikaa kyetessään edelleen suoriutumaan kasvaneista liikennepaineista.

Edullinen ja kattava joukkoliikenne on paitsi tasa-arvoisempi liikennemuoto etenkin niiden kannalta joilla ei ole mahdollisuutta pitää omaa autoa, se myös vähentää pienhiukkaspäästöjä ja on huomattavasti edullisempaa rakentaa kuin vastaava yksityisautokapasiteetti. Yhdysvaltojen esimerkki myös osoittaa, että joukkoliikenneratkaisujen puuttuessa mikään määrä lisäkaistoja, ohitusteitä ja monitasoliittymiä ei kykene purkamaan ruuhkia, vaan liikennepaine kasvaa kapasiteetin mukana. Näin ollen ainoa tapa palvella joukkoliikenteen palvelualueen ulkopuolella asuvia ja niitä joilla ei muista syistä ole mahdollisuutta turvautua joukkoliikenteeseen, on tehdä joukkoliikenteestä kaikille muille mahdollisimman houkutteleva vaihtoehto.

Niin hankalaa kuin täydennysrakentaminen onkin valitusten ja asukkaiden vastarinnan vuoksi, on sitä Suomessa lähdettävä ajamaan eteenpäin. Samalla ainoa tapa puuttua asumisen hintaan kasvukeskuksissa on lisätä asuntotuotantoa, joka kiinnittyy olemassa olevaan kaupunkirakenteeseen ja liikenneverkkoihin.

Kustannusraamit tulevat kunnissa pysymään tiukkoina myös tulevaisuudessa, joten mikäli järkevää kaupunkirakennepolitiikkaa ei aleta ajaa voimaperäisesti myös SDP:ssä, uhkaavat koulutus- ja sotepalveluista päättävät luottamushenkilöt jäädä pelkiksi matkustajiksi taloudellisten realiteettien ohjastamassa kyydissä. Silloin ainoa työväline velkaseinään törmäämisen estämiseksi on hätäjarrusta vetäminen leikkaamalla. Se ei ole hyväksi kuntalaisille, eikä yhdenkään demarin poliittiselle tulevaisuudelle.

Julkaistu Puheenvuorossa 23.5. 2014

Elämme yhä rautakautta

Laskelma louhittavien malmien määrästä perustuen Arndt jne jne 2013 ja muihin tietoihin / J. M. Korhonen 2014

Kuvittele hetki maailma ilman älyteknologiaa. Siis esimerkiksi ilman internetiä tai kännyköitä. Oletko hahmottanut miltä maailma näyttäisi? Hyvä. Jos osun oikeaan, ajatuksesi harhailivat ehkä 80-luvulle, ja mieleesi tulivat ensimmäisenä kirjoituskoneet, kolikkopuhelimet, puhelinvaihteet ja mekaaniset laskimet. Kenties ajauduit vieläkin kauemmas, 50-luvulle ja kuvittelit ajan manuaalisine puhelinkeskuksineen ja pankkineitirivistöineen.

Seuraavaksi pyydän, että kuvittelisit maailman ilman terästä. Siis ilman teräsrunkoisia rakennuksia ja laivoja, rautateitä, autoja, jne. Saitko mieleesi kuvan? Hienoa. Jos jälleen kykenen lukemaan ajatuksiasi oikein, pääsemme esiteolliseen aikakauteen, jossa 90 % väestöstä hankkii elantonsa maataloudesta ja käyttää hassuja hattuja. Tai ehkä olitkin niin edistyksellinen, että ajattelit teräksen tulleen korvatuksi erilaisilla muoveilla, kuiduilla ja muilla keinomateriaaleilla?

Valitettavasti jälkimmäinen teräksetön skenaario on nykytiedon valossa mahdoton. Vaikka jälkiteolliseen yhteiskuntaan siirtymisestä on puhuttu 1900-luvun jälkimmäiseltä puoliskolta alkaen, lepäävät nykyiset kulutus- ja yhteiskuntarakenteet mitä suurimmassa määrin raskaan teollisuuden tuotteiden varassa. Useimmat oleelliset tietoyhteiskunnan toiminnot ja palvelut voitaisiin kompensoida lisäämällä ihmistyön määrää, mutta ilman raskaan teollisuuden toimintaa käytännössä kaikki modernin yhteiskunnan toiminnot ja mukavuudet lakkaisivat olemasta.

Eikä tietoteknologian kehittyminen ole lainkaan vähentänyt riippuvuuttamme fyysisen teollisuuden tuotteista. V. 1900 tuotettu 50 miljoonaa tonnia takkirautaa oli kasvanut
vuoteen 2000 mennessä 580 miljoonaan tonniin vuosittain. Siis teräksen toista pääasiallista osaa tuotettiin 11,5 kertaa se määrä kuin sata vuotta aiemmin. Eikä tahti ole hidastunut, vaan päinvastoin vuoteen 2008 mennessä tuotanto oli yli puolitoistakertaistunut 930 miljoonaan tonniin takkirautaa vuosittain. (Smil, 2009)

Tietoyhteiskunta kuluttaa siis yhä kiihtyvällä tahdilla enemmän ja enemmän fyysisiä teollisuustuotteita. Vaikka raskaan teollisuuden työntekijöiden osuus onkin kutistunut, tuotannon laajentuminen erityisesti Kiinassa ja työn tuottavuuden räjähdysmäinen kasvu on huolehtinut siitä, että teollisuushaaran tuotteet ovat voineet muodostua oikeastaan huomaamatta yhä keskeisemmäksi osaksi sitä perustaa, jolla yhteiskuntamme lepää.

Miksi tämä huomio teräksen roolista sitten on niin keskeinen? Koska sen tuottamat hiilidioksidipäästöt ovat erittäin suuria. Terästä valmistetaan yksinkertaistaen yhdistämällä mainittu takkirauta masuuneissa kivihiilipohjaiseen koksiin. Vaikka prosessin tehokkuus onkin parantunut huomattavasti 1900-luvun alusta, vaatii teräksen tuotanto edelleen 420 miljoonaa tonnia koksia vuosittain. Kun masuunien lisäksi myös sulatot kuumennetaan pääosin kivihiilellä, tuottaa yhden raakaterästonnin tuottaminen keskimäärin 1,8 tonnin hiilidioksidipäästöt. (Smil, 2009)

Suomi on maailman 33. suurimpana teräksentuottajana tuottanut aikavälillä 2007-2012 keskimäärin n. 3,9 milj. tonnia terästä vuodessa (World Steel Association, World Crude Steel production, 2007-2012), mikä tarkoittaisi mainitulla keskiarvolla 7,02 miljoonaa tonnia vuosittaisia hiilidioksidipäästöjä. Suomen väkiluvun ollessa pyöristettynä 5,5 miljoonaa, tarkoittaa se pelkästään teräksestä aiheutuvia 1,27 tonnin hiilidioksidipäästöjä suomalaista kohden. Kun kaikki realistiset arviot kestävällä tasolla olevista hiilidioksidipäästöistä kokonaisuudessaan liikkuvat 1-2 tonnissa henkilöä kohden, voidaan todeta että maailmalla on vakava ongelma.

Kaikki visiot vähähiilisestä tulevaisuudesta joutuvat vaakalaudalle, jos samaan aikaan halutaan säilyttää nyky-yhteiskunnan perusrakenteet. Kun yhtälöön lisätään se, että kestävien hiilidioksidipäästöjen maat ovat vielä merkittävästi köyhempiä kuin vaikkapa Kiina, ei näiden maiden halua lisätä luonnonvarojen kulutustaan nykyisestä voida eettisesti kestävin argumentein torjua. Vaikka teollisuusmaissa kriisitietoisuus lisääntyisikin ja kykenisimme vähentämään teräksenkulutuksemme vaikkapa vuoden 2000 tasolle, olisivat maailman terästeollisuuden hiilidioksidipäästöt edelleen 1044 miljoonaa tonnia vuodessa.

Toinen ongelma syntyy siitä, että myös hiilineutraalin energiantuotannon lisääminen vaatii huomattavia määriä terästä. Erityisen pahoja terässyöppöjä ovat usein puhtaimpina pidetyt energiamuodot, aurinko- ja tuulivoima. Lisäksi molemmat vaativat huomattavia määriä betonia ja kuparia tuotettua megawattituntia kohden. Ainoastaan energiamuodoista poliittisesti haasteellisin ja eniten epäluuloja herättävä ydinvoima on sekä hiilineutraali että luonnonvaratehokas. Se on myös ainoa hiilineutraali energiamuoto, jonka tuotantohinta pysyy vakaana ja jota voidaan rakentaa kohtuullisen lähelle käyttäjiä. (Vidal & Arndt, Metals for a low-carbon society. Nature Geoscience, 6, 2013)

Uusiutuvaan energiaan perustuvan hiilineutraaliteetin pohjana kun on ollut varsin kunnianhimoisia suunnitelmia esim. Saharan muuttamisesta aurinkopuistoksi, valtaisien geotermisten kaivojen louhiminen ja energian varastoiminen tuuliolosuhteiden vaihtelun kompensoimiseksi. Siihen vaadittavat varaamo- ja voimansiirtoverkot taas tarvitsisivat, niin, lisää terästä.

Onko meillä sitten mitään toivoa? Olemmeko tuomittuja valitsemaan maailman tuhoutumisen ja esiteolliseen yhteiskuntarakenteeseen palaamisen väliltä? Tyhjentävää lupausta ei voine antaa kukaan, mutta toimettomaksi meidän ei tarvitse jäädä. Myös terästeollisuudessa monia nykyään kivihiilestä lämpönsä saavia prosesseja voidaan muuttaa sähköpohjaisiksi, masuuneita lukuun ottamatta. Terästä kierrättävistä sulatoista jo moni toimiikin sähköllä. Sähköjärjestelmä taas on nykyisen energiajärjestelmän helpoimmin hiilineutraloitavissa oleva osuus.

Koska on hyvin epätodennäköistä, että voisimme tulevaisuudessakaan elää ilman terästä, on myös nykyistä päättäväisemmin panostettava siihen, että poistamme hiilidioksidin päästölähteet kaikkialta muualta. Liikennepolttoaineista, rakentamisesta, teollisuuden prosesseista, kotitalouksien valosta ja lämmöstä jne. Vaikka kotitalouksien ja palveluyritysten sähkönhintaa voitaisiinkin nostaa energiatehokkuuteen kannustamiseksi, täytyy teollisuutta ensisijaisesti kannustaa sähköistämään prosessejaan. Se vaatii, että tarjolla on valtavia määriä edullista, hiilineutraalia sähköä täyttämään nuo mittavat tarpeet. Esitetyt skenaariot kalliiseen ja hinnaltaan vaihtelevaan sähköön perustuvasta energiataloudesta ovat tässä valossa hiilidioksidipäästöjen vähentämistavoitteen vastaisia.

Julkaistu Kalevi Sorsa -säätiön blogissa 18.2.2014

Politiikan tulisi keskittyä olennaiseen

Politiikkaa vaivaa nykyisin taipumus puhua puista kun pitäisi puhua metsästä. Esimerkiksi julkisessa palveluntuotannossa ollaan huolissaan siitä, käytetäänkö jonkin julkisen palvelun tuottamiseen tarpeeksi tai liikaa miljoonia. Tai siitä, onko palveluntuotantoa kilpailutettu liikaa tai liian vähän. Hyvin harvoin tunnutaan puhuvan siitä, mitä joltakin julkiselta toiminnolta oikeastaan odotetaan, tai pureudutaan syvällisemmin sen järjestämiseen.

Hyviä esimerkkejä löytyy erityisesti kuntatasolta. Lapsiperheitä kiinnostavat erityisesti koulut, sekä tietysti terveys- ja liikuntapalvelut. Vaikka toki kaikki haluaisivat saada mahdollisimman hyvää ilmaiseksi, niin käytännössä kaikki aina maksaa jotain. Silloin alkaakin ratkaista, onko palvelu käytettävä. Siksi erityisesti lakisääteisiä palveluita tarjottaessa onkin mietittävä käyttäjätyytyväisyyttä: jos julkisen sijaan mennään yksityiselle puolelle tai jos koulushoppailu alkaa, se kertoo siitä että ne jotka voivat valita, valitsevat jotakin muuta.

Verojen vastineella on enemmän merkitystä kuin veroprosentilla

Jos tässä tilanteessa esimerkiksi kunnallisveroa kerätään 19 %, menee tuo raha kokonaan hukkaan, mikäli se tuottaa palvelun mitä ei haluta käyttää. Jos kunnallisveroprosenttia nostetaan ja saadaan käyttökelpoiset palvelut, voivat kuntalaiset itse asiassa säästää korvaavaan palveluntuotantoon käyttämiään euroja.

Rahalla on kuitenkin vain oma osuutensa siinä, onko jokin palvelu hyvä tai huono. Paljon merkitsee sekin, miten rahaa ja sillä ostettuja asioita osataan käyttää. Hyvin käytetty euro voi säästää kaksi muualta. Toisaalta väärässä paikassa säästetty kymppi voi tuoda tonnin laskun muutaman vuoden päästä. Se, mikä tämän ratkaisee on se, miten hyvin ihmiset saavat työnsä hoitaa.

Työn järjestäytyminen on fundamentaalisti muuttunut

Tämän päivän työympäristö on enemmän verkosto kuin organisaatio, mikä tosin ei näy siinä, miten julkishallintoa määritellään, arvioidaan ja kehitetään. Siksi sen toimintatavatkaan eivät voi päivittyä 2020-luvulle. Kilpailuttamalla haetut edut, kuten kyky joustavaan reagointiin paikallisella tasolla ja päätöksenteon delegointi sinne, missä työ tapahtuu olisi monesti saavutettavissa julkisenkin organisaation sisällä.

Eivätkä yrityksetkään välttämättä ole yhtään joustavampia, jos paikalliset ja pk-yritykset lasketaan ulos. Monikansallinen tai valtakunnallinen palveluntuottaja voi olla jopa byrokraattisempi ja jäykempi kuin kunnallinen organisaatio. Kilpailutuksia järjestettäessä pitäisikin miettiä yksittäisen palvelun listahinnan sijaan sitä, millaisia parannuksia halutaan ja millaisiin kokonaisuuksiin niitä ollaan hakemassa. Halvimmista materiaaleista tehty talo ei välttämättä tule kokonaisuutena edullisemmaksi, eikä 10 cnt halvempi puuro ole mistään kotoisin, jos siitä on jätetty suola pois.

Todellisuudesta vieraantuneet numeropelit pitäisikin lopettaa ja alkaa puhua olennaisesta. Julkisista palveluista, mitä ne sisältävät ja mitä me niiltä haluamme.

Julkaistu Puheenvuorossa 20.10. 2015

Valtapeliä maakunnilla

Viime syksynä saatiin hallituskriisin partaalla käymisen kautta runnottua kasaan soteuudistuksen malli, jossa tosin unohdettiin asiantuntijanäkemykset siitä, että enimmäismäärä soten järkeville järjestämisalueille on 12. Sen sijaan järjestäjäalueita tuli 15 ja jostain käsittämättömästä syystä hallintoalueita 18. Hallintoa halutaan rakentaa enemmän kuin on hallinnoitavaa.

Nyt sitten soteuudistus on sanana hävinnyt kokonaan hallituksen puheista ja on alettu puhumaan maakuntauudistuksesta. Herääkin kysymys, onko tässä nyt enää kysymys kansalaisten palveluiden kehittämisestä vai vallanjaosta. Alun perin soteuudistuksen ajatus oli terveydenhoidon saaattamisesta järkevään rakenteeseen, jossa ihmisiä ei hyppyytetä luukulta toiselle. Potilas olisi saman maksajan piirissä koko sen ajan kun hoitoa saa.

Aluehallinnon ja soten naittaminen toisilleen ei ole sinänsä edes pakollista, mutta jos se halutaan tehdä, niin olisi hivenen loogisempaa tehdä se sote edellä. Jo ihan siksikin, että jos katsotaan missä kustannusvaikutuksiltaan isoimmat ongelmat sijaitsevat, niin sote nousee selkeästi ylitse muiden. Muussa aluehallinnossa olisi toki selkeyttämisen varaa, mutta se voi hyvin sopeutua soten rakenteisiin. Sote sen sijaan ei mukaudu nykyiseen aluehallintoon mitenkään päin.

Kyse on valtarakenteiden sementoinnista

Maakunta-sotesekoilulle ei ole mitään muuta järkevää selitystä kuin halu sementoida erään nimeltä mainitsemattoman puolueen ikuinen valta ja kyky ylläpitää sellaisia rakenteita joilla ei objektiivisesti ottaen ole mitään tulevaisuutta. Avoimen sektorin taloudellinen toiminta tapahtuu jo nyt, ja entistä vahvemmin tulevaisuudessa, suurissa kasvukeskuksissa. Niissä syntyy osaamista ja ammattilaisten verkostoja, jotka ovat tietotaloudessa elinehto logistisen järkevyyden ohella. Suomen pitäisi panostaa siihen, että näitä kasvavia kaupunkiseutuja olisi maassa mahdollisimman monta eikä pyrkiä estämään kehitystä. Pienemmille paikkakunnille pärjäämiskysymys on se, missä määrin ne kykenevät kiinnittymään osaksi kasvukeskuksien taloudellista ekosysteemiä.

Valtapelin logiikka ei kuitenkaan seuraa sosioekonomista logiikkaa sen enempää kuin kansalaisten palveluiden saannin logiikkaakaan. Nyt ollaan luomassa kolmatta hallinnon tasoa, jossa velvoitteet ja pääosa rahoituksesta tulee valtiovallalta. Jääkin hämäräksi, mistä tulevat maakuntavaltuustot oikeastaan edes päättävät. Jos perustuslain edellyttämästä palvelutason yhdenvertaisuudesta pidetään kiinni, mikään maakunta ei kykenisi keräämään edes puolta toimintamenoistaan omalla verotuksella vaikka verotusoikeus maakunnille annettaisiinkin.

Voisiko siis ollakin, niin että julkisia palveluvelvoitteita aiotaan kaventaa ja jättää maakuntien vastuulle päättää, mitä kansalaiset siellä tarvitsevat? Äkkiseltään tämä linjaus kuulostaa luonnollisesti houkuttelevalta, mutta jälleen herää kysymys, osaavatko talousarviota tuijottavat poliitikot tehdä valistuneita päätöksiä pitkän aikavälin kannalta keskeisien palveluiden priorisoinnissa?

Muhiiko valinnanvapauden paketissa yllätys?

Huolestuttavaa onkin pohtia, mitä toinen nimeltä mainitsematon puolue on lopulta saanut, kun sen linja sotealueiden määrässä on kääntynyt hyväksymään omalle kannalleen täysin vastakkaisen linjanvedon. Viidestä sotealueesta kymmenen tai kolmentoista verran joustaminen edellyttää melkoista vastaantuloa. Valtiovarainministeripuolueelle suoranainen lempilapsi on ollut ”valinnanvapauden” lisääminen, tietenkin ”normien purkamisen” ohella.

Jos normeja puretaan, ensimmäisenä leikkurin alle todennäköisesti joutuisivat ennaltaehkäisevät palvelut ja jälkihoito. Syöpähoidoista tai leikkauksista kun ei voi oikein tinkiä loukkaamatta kansalaisten perusoikeuksia – eikä ainakaan ilman tarpeettomia kuolemantapauksia ja niistä seuraavaa kansalaisten raivoa. Mutta pitkällä aikavälillä saattaa kustannuksia paisuttaa huomattavasti se, ettei terveyttä ylläpitäviä palveluita saakaan kuin kovalla rahalla tai ettei sairaalasta kotiuttamisen jälkeen pääsekään kuntouttamisen puoleen.

On myös aivan selvää, ettei valinnanvapaus tule tarkoittamaan sitä, että kuka tahansa voi kävellä minkä tahansa palveluntuottajan pakeille ja lähettää laskun maakuntahallintoon. Valinnanvapaus tulee olemaan alueittain ja palveluittain rajattua ja tarkkaan säänneltyä. Palveluissa on varmasti myös julkisen vastuun yläraja tai omavastuuosuus, jonka seurauksena valinnanvapaus tulee olemaan etuoikeutettujen valinnanvapautta. Siis niiden, joilla on rahaa tai joku muu maksamassa. Jo nyt Suomen terveydenhoitojärjestelmä on OECD-maista eniten eriarvoisuutta vahvistava.

Muutama vaatimaton ehdotus

Itsekin pidän aluehallinnon selkiyttämistä sote-kuvion kanssa järkevänä hankkeena, kunhan se tehdään sote edellä. Siksi alueiden määrä voisi olla 12 ja ne vastaisivat olemassaolevien vaalipiirien rajoja (SDP:n Keski-Suomen piiri otti tämän kannan syyspiirikokouksessaan viime vuonna). Alueet huolehtisivat terveydenhoidon ja sosiaalipalveluiden järjestämisen ohella liikenne- ja kaavoituspolitiikasta, lupa- ja ympäristöhallinnosta, työvoimahallinnosta ja muista nykyisin ELY:ille, AVI:lle ja maakunnille sälytetyistä tehtävistä. Lisäksi ne voisivat koordinoida ammattikorkeakoulutuksen organisointia alueillaan.

Sosiaalipalveluissa jatkettaisiin nyt yhteistyössä kuntien kanssa, koska varhaisen avun tarjoamisen kannalta esim. koulutukseen, elinkeino- ja työllisyyspalveluihin sekä vapaa-aika- ja nuoriso palveluihin liittyvät menetelmät sekä yhteistyö paikallisten yritysten ja kolmannen sektorin toimijoiden kanssa on osoittautunut tehokkaaksi. Hallintoalueen tehtäväksi jäisi lähinnä koordinoida yhteistyötä, tuottaa kunnille asiantuntijaresursseja ja tutkimustietoa sekä järjestää erityispalveluita.

Alueille, joita voisi sanoa vaikka lääneiksi, tulisi luonnollisesti vaaleilla valittava valtuusto. Jatkossa eduskunta-, lääni- ja kunnallisvaalit voisi järjestää Ruotsin malliin yhdessä köntässä samana vaalipäivänä ja yhdellä äänestyslipukkeella. Näin vältyttäisiin monilta vaalikampanjoilta ja siltä, että puhutaan ristiin väärien vaalien asioista. Yksi ehdokas voisi asettua ehdolle vain yksissä näistä vaaleista ja istua vain kunnallis- tai maakuntavaltuustossa tai eduskunnassa.

Julkaistu Puheenvuorossa 4.2. 2016

Suomi on yhä Pohjolan Japani

Suomesta puhuttiin Pohjolan Japanina jo minun lapsuudessani. Silloin viitattiin resurssiköyhän maan määrätietoiseen teollistamispolitiikkaan, kovaan työmoraaliin ja nopeaan elintason nousuun sodan hävityksen ja pitkäaikaisen periferiassa oleilun jälkeen. Nyttemmin Japani on vajonnut pitkäaikaiseen deflaatiokierteeseen, väestö ikääntyy uhkaavasti ja huolimatta vahvasta vientiteollisuuden pohjasta talous ei vain tunnu kasvavan.

Syitä etsiessä kannattaa tarkastella maiden samankaltaisuutta: molempien talouskasvun juuret olivat catching up -ilmiössä, jossa otettiin käyttöön muualla kehitettyä teknologiaa, yhdisteltiin ulkomaisen osaamisen parhaita puolia ja hyödyttiin vieläpä matalammista työvoimakustannuksista kilpailijoihin verrattuna. Tämän seurauksena syntyi vahvasti tuotantovetoinen teollisuus, jossa tuloksen parantumiselle oleellista oli insinööriosaamiselle tyypillinen prosessijohtaminen. Piti tuottaa tehokkaasti ja edullisesti vähän enemmän, niin tilauskirja täyttyi ja tuotantoa voitiin laajentaa.

Heikkoutena tällaisessa taloudessa oli etenkin tuotekehittelyn ja luovuuden laiminlyönti. Japani keskittyi Suomea enemmän kulutushyödykkeisiin, joten siellä panostettiin kuitenkin myyntiin ja markkinointiin. Investointihyödykkeistä ja idänkaupasta elänyt Suomi laiminlöi senkin puolen. Nyt kehityksen eturivin maina Suomi ja Japani ovat vaikeuksissa muita, vanhempia teollisuusmaita vastaan, koska niissä ymmärretään tutkimuksen, tuotekehittelyn ja luovuuden logiikkaa paremmin kuin meillä.

Kiinniottajien on aika aikuistua

Pitkään eturivissä olleissa maissa ymmärretään muun muassa, ettei luova tuotekehitys ole prosessi, jossa a:n ja b:n yhdistämisellä ja iteroinnilla päästään lopulta haluttuun lopputulokseen. Sen sijaan se muistuttaa valoon kurkottavaa kasvia, joka puskee rönsyjä vähän sinne ja tänne. Osa oksista kuolee ja niihin tehdyt investoinnit valuvat insinöörinäkökulmasta ”hukkaan”, mutta toiset menestyvät.

Valitettavasti niin Suomea kuin Japaniakin johtavat vanhan ajan kasvattamat poliitikot. Molemmissa tarjotaan maalle väljähtyneitä lääkkeitä: työvoimakustannusten alentamista ja koulutusjärjestelmän ”kehittämistä”. Japani haluaa luopua humanisteista ja yhteiskuntatieteilijöistä, Suomi taas pudottaa kansan yleistä koulutustasoa työvoiman tarjonnan lisäämiseksi, ensimmäistä kertaa sataan vuoteen.

Paljonpuhuvaa on, etteivät Suomen työvoimakustannukset edes ole euroalueeseen verrattuna kovin korkeat ja deflatorista palkkapolitiikkaakin ajanut Saksa painaa meistä viimeistään ensi vuonna ohi, jos hallitus ei onnistu sanelupolitiikallaan tuhoamaan maltillista korotuslinjaa. Matalamman kustannuksen maita toki löytyy, mutta kukaan tuskin pitää Romaniaa tai Bulgariaa erityisen onnistuneina kansantalouksina.

Tulevaisuuden talous on osaamispohjainen

Työehtojen polkemista tuhoisampaa kuitenkin on pyrkimys karsia ”rönsyt” ja ”liika teoria” koulutuksesta, sillä 2020-luvun maailma ei toimi 1950-luvun teollisen logiikan mukaisesti. Suoraviivaisen tuotannon sijaan keskeisellä sijalla on tiedonmuodostus, verkostot ja kyky ymmärtää erilaisia tarpeita ja muokata sovelluksia. Vaikka itsekin uskon, ettei peliteollisuus tai koulutusvienti voi korvata teollisuutta talouden runkona, niin teollistenkin tuotteiden myyntikelpoisuus perustuu tulevaisuudessa käyttöliittymiin, palveluihin, tiedon verkostoihin ja sosiaaliseen pääomaan. Asiakkaita on vain sellaisille tuotteille, jotka tyydyttävät heidän itse määrittelemänsä tarpeen ja tarjoavat siihen miellyttävän ratkaisun.

Iso ero Suomen ja Japanin välillä on valtionvelassa. Suomessa pääministeri pelottelee totuuden vastaisesti, että kun ylitetään muiden euromaiden perässä 60 %/BKT:stä haamuraja, niin komissio ottaa Suomen holhoukseen. Japanissa taas velkaa on mätetty velan päälle oman keskuspankin ansiosta pitkälti yli 200 %. Kumpikin tilanne on tavallaan sairas, mutta Suomen tilanteessa on jotain hyvääkin. Meillä ei voida loputtomiin ottaa syömävelkaa ja jatkaa vanhalla, toimimattomalla uralla. Meidän on kuitenkin päästävä eroon toisesta peikosta: velkapelkoisuudesta.

On totta, ettei velaksi voi etenkään yhteisvaluutassa loputtomasti elää. Kuitenkin nyt pitäisi uudistaa talouden rakenteet, panostaa koulutukseen, osaamiseen ja tutkimukseen. Nollakorkoisen lainan voisi kuvitella kohtuullisesti tulevan investoiduiksi asioihin, joiden arvo palaavina veroeuroina ja säästyneinä menoina ylittäisi tämän rajan. Loput voitaisiinkin sitten vaikka ottaa vanhan maailman insinööriteollisuuden tekohengitykseen käytettävistä tukiaisista, joilla viivytetään väistämätöntä rakenneuudistusta.

Jos investointilainoja ei oteta nyt, niin tuskin syntyy talouskasvuakaan. Silloin jatkuu syömävelan otto ja Kreikan tie.

Julkaistu Puheenvuorossa 23.9. 2015

Tervetuloa sivuilleni!

Tervetuloa kuntavaaliehdokassivuilleni! Olen Eetu Kinnunen, 27-vuotias järjestötyöntekijä ja yhteiskuntatieteilijä Jyväskylästä ja ehdolla Jyväskylän kaupunginvaltuustoon.

Olen ehdolla, koska Jyväskylään pitää luoda elinvoimainen kaupunkikulttuuri. Se vaatii menestyviä uusia yrityksiä ja fiksusti järjestettyjä kunnallisia palveluita. Niitä syntyy avoimen, rehellisen päätöksenteon kautta ja kestävälle pohjalle rakennetun kunnallisen talouden kautta.

Sitä kautta Jyväskylään saadaan parempia asuinalueita, sujuvampaa liikennettä ja uusia työpaikkoja. Meidän on pidettävä kadut turvallisina – sanotaan yhdessä ei ghettoutumiselle.

Erityisen tärkeää minulle on varhaiskasvatuksen ja hyvien koulujen puolustaminen. Jyväskylän tulee olla turvallinen paikka perustaa perhe ja kasvattaa lapsia.

Olen innokas luontoretkeilijä ja haluan, että Jyväskylän lähiluonto on viihtyisä paikka liikkua ja viettää aikaa.