Suomi on yhä Pohjolan Japani

Suomesta puhuttiin Pohjolan Japanina jo minun lapsuudessani. Silloin viitattiin resurssiköyhän maan määrätietoiseen teollistamispolitiikkaan, kovaan työmoraaliin ja nopeaan elintason nousuun sodan hävityksen ja pitkäaikaisen periferiassa oleilun jälkeen. Nyttemmin Japani on vajonnut pitkäaikaiseen deflaatiokierteeseen, väestö ikääntyy uhkaavasti ja huolimatta vahvasta vientiteollisuuden pohjasta talous ei vain tunnu kasvavan.

Syitä etsiessä kannattaa tarkastella maiden samankaltaisuutta: molempien talouskasvun juuret olivat catching up -ilmiössä, jossa otettiin käyttöön muualla kehitettyä teknologiaa, yhdisteltiin ulkomaisen osaamisen parhaita puolia ja hyödyttiin vieläpä matalammista työvoimakustannuksista kilpailijoihin verrattuna. Tämän seurauksena syntyi vahvasti tuotantovetoinen teollisuus, jossa tuloksen parantumiselle oleellista oli insinööriosaamiselle tyypillinen prosessijohtaminen. Piti tuottaa tehokkaasti ja edullisesti vähän enemmän, niin tilauskirja täyttyi ja tuotantoa voitiin laajentaa.

Heikkoutena tällaisessa taloudessa oli etenkin tuotekehittelyn ja luovuuden laiminlyönti. Japani keskittyi Suomea enemmän kulutushyödykkeisiin, joten siellä panostettiin kuitenkin myyntiin ja markkinointiin. Investointihyödykkeistä ja idänkaupasta elänyt Suomi laiminlöi senkin puolen. Nyt kehityksen eturivin maina Suomi ja Japani ovat vaikeuksissa muita, vanhempia teollisuusmaita vastaan, koska niissä ymmärretään tutkimuksen, tuotekehittelyn ja luovuuden logiikkaa paremmin kuin meillä.

Kiinniottajien on aika aikuistua

Pitkään eturivissä olleissa maissa ymmärretään muun muassa, ettei luova tuotekehitys ole prosessi, jossa a:n ja b:n yhdistämisellä ja iteroinnilla päästään lopulta haluttuun lopputulokseen. Sen sijaan se muistuttaa valoon kurkottavaa kasvia, joka puskee rönsyjä vähän sinne ja tänne. Osa oksista kuolee ja niihin tehdyt investoinnit valuvat insinöörinäkökulmasta ”hukkaan”, mutta toiset menestyvät.

Valitettavasti niin Suomea kuin Japaniakin johtavat vanhan ajan kasvattamat poliitikot. Molemmissa tarjotaan maalle väljähtyneitä lääkkeitä: työvoimakustannusten alentamista ja koulutusjärjestelmän ”kehittämistä”. Japani haluaa luopua humanisteista ja yhteiskuntatieteilijöistä, Suomi taas pudottaa kansan yleistä koulutustasoa työvoiman tarjonnan lisäämiseksi, ensimmäistä kertaa sataan vuoteen.

Paljonpuhuvaa on, etteivät Suomen työvoimakustannukset edes ole euroalueeseen verrattuna kovin korkeat ja deflatorista palkkapolitiikkaakin ajanut Saksa painaa meistä viimeistään ensi vuonna ohi, jos hallitus ei onnistu sanelupolitiikallaan tuhoamaan maltillista korotuslinjaa. Matalamman kustannuksen maita toki löytyy, mutta kukaan tuskin pitää Romaniaa tai Bulgariaa erityisen onnistuneina kansantalouksina.

Tulevaisuuden talous on osaamispohjainen

Työehtojen polkemista tuhoisampaa kuitenkin on pyrkimys karsia ”rönsyt” ja ”liika teoria” koulutuksesta, sillä 2020-luvun maailma ei toimi 1950-luvun teollisen logiikan mukaisesti. Suoraviivaisen tuotannon sijaan keskeisellä sijalla on tiedonmuodostus, verkostot ja kyky ymmärtää erilaisia tarpeita ja muokata sovelluksia. Vaikka itsekin uskon, ettei peliteollisuus tai koulutusvienti voi korvata teollisuutta talouden runkona, niin teollistenkin tuotteiden myyntikelpoisuus perustuu tulevaisuudessa käyttöliittymiin, palveluihin, tiedon verkostoihin ja sosiaaliseen pääomaan. Asiakkaita on vain sellaisille tuotteille, jotka tyydyttävät heidän itse määrittelemänsä tarpeen ja tarjoavat siihen miellyttävän ratkaisun.

Iso ero Suomen ja Japanin välillä on valtionvelassa. Suomessa pääministeri pelottelee totuuden vastaisesti, että kun ylitetään muiden euromaiden perässä 60 %/BKT:stä haamuraja, niin komissio ottaa Suomen holhoukseen. Japanissa taas velkaa on mätetty velan päälle oman keskuspankin ansiosta pitkälti yli 200 %. Kumpikin tilanne on tavallaan sairas, mutta Suomen tilanteessa on jotain hyvääkin. Meillä ei voida loputtomiin ottaa syömävelkaa ja jatkaa vanhalla, toimimattomalla uralla. Meidän on kuitenkin päästävä eroon toisesta peikosta: velkapelkoisuudesta.

On totta, ettei velaksi voi etenkään yhteisvaluutassa loputtomasti elää. Kuitenkin nyt pitäisi uudistaa talouden rakenteet, panostaa koulutukseen, osaamiseen ja tutkimukseen. Nollakorkoisen lainan voisi kuvitella kohtuullisesti tulevan investoiduiksi asioihin, joiden arvo palaavina veroeuroina ja säästyneinä menoina ylittäisi tämän rajan. Loput voitaisiinkin sitten vaikka ottaa vanhan maailman insinööriteollisuuden tekohengitykseen käytettävistä tukiaisista, joilla viivytetään väistämätöntä rakenneuudistusta.

Jos investointilainoja ei oteta nyt, niin tuskin syntyy talouskasvuakaan. Silloin jatkuu syömävelan otto ja Kreikan tie.

Julkaistu Puheenvuorossa 23.9. 2015