Valtapeliä maakunnilla

Viime syksynä saatiin hallituskriisin partaalla käymisen kautta runnottua kasaan soteuudistuksen malli, jossa tosin unohdettiin asiantuntijanäkemykset siitä, että enimmäismäärä soten järkeville järjestämisalueille on 12. Sen sijaan järjestäjäalueita tuli 15 ja jostain käsittämättömästä syystä hallintoalueita 18. Hallintoa halutaan rakentaa enemmän kuin on hallinnoitavaa.

Nyt sitten soteuudistus on sanana hävinnyt kokonaan hallituksen puheista ja on alettu puhumaan maakuntauudistuksesta. Herääkin kysymys, onko tässä nyt enää kysymys kansalaisten palveluiden kehittämisestä vai vallanjaosta. Alun perin soteuudistuksen ajatus oli terveydenhoidon saaattamisesta järkevään rakenteeseen, jossa ihmisiä ei hyppyytetä luukulta toiselle. Potilas olisi saman maksajan piirissä koko sen ajan kun hoitoa saa.

Aluehallinnon ja soten naittaminen toisilleen ei ole sinänsä edes pakollista, mutta jos se halutaan tehdä, niin olisi hivenen loogisempaa tehdä se sote edellä. Jo ihan siksikin, että jos katsotaan missä kustannusvaikutuksiltaan isoimmat ongelmat sijaitsevat, niin sote nousee selkeästi ylitse muiden. Muussa aluehallinnossa olisi toki selkeyttämisen varaa, mutta se voi hyvin sopeutua soten rakenteisiin. Sote sen sijaan ei mukaudu nykyiseen aluehallintoon mitenkään päin.

Kyse on valtarakenteiden sementoinnista

Maakunta-sotesekoilulle ei ole mitään muuta järkevää selitystä kuin halu sementoida erään nimeltä mainitsemattoman puolueen ikuinen valta ja kyky ylläpitää sellaisia rakenteita joilla ei objektiivisesti ottaen ole mitään tulevaisuutta. Avoimen sektorin taloudellinen toiminta tapahtuu jo nyt, ja entistä vahvemmin tulevaisuudessa, suurissa kasvukeskuksissa. Niissä syntyy osaamista ja ammattilaisten verkostoja, jotka ovat tietotaloudessa elinehto logistisen järkevyyden ohella. Suomen pitäisi panostaa siihen, että näitä kasvavia kaupunkiseutuja olisi maassa mahdollisimman monta eikä pyrkiä estämään kehitystä. Pienemmille paikkakunnille pärjäämiskysymys on se, missä määrin ne kykenevät kiinnittymään osaksi kasvukeskuksien taloudellista ekosysteemiä.

Valtapelin logiikka ei kuitenkaan seuraa sosioekonomista logiikkaa sen enempää kuin kansalaisten palveluiden saannin logiikkaakaan. Nyt ollaan luomassa kolmatta hallinnon tasoa, jossa velvoitteet ja pääosa rahoituksesta tulee valtiovallalta. Jääkin hämäräksi, mistä tulevat maakuntavaltuustot oikeastaan edes päättävät. Jos perustuslain edellyttämästä palvelutason yhdenvertaisuudesta pidetään kiinni, mikään maakunta ei kykenisi keräämään edes puolta toimintamenoistaan omalla verotuksella vaikka verotusoikeus maakunnille annettaisiinkin.

Voisiko siis ollakin, niin että julkisia palveluvelvoitteita aiotaan kaventaa ja jättää maakuntien vastuulle päättää, mitä kansalaiset siellä tarvitsevat? Äkkiseltään tämä linjaus kuulostaa luonnollisesti houkuttelevalta, mutta jälleen herää kysymys, osaavatko talousarviota tuijottavat poliitikot tehdä valistuneita päätöksiä pitkän aikavälin kannalta keskeisien palveluiden priorisoinnissa?

Muhiiko valinnanvapauden paketissa yllätys?

Huolestuttavaa onkin pohtia, mitä toinen nimeltä mainitsematon puolue on lopulta saanut, kun sen linja sotealueiden määrässä on kääntynyt hyväksymään omalle kannalleen täysin vastakkaisen linjanvedon. Viidestä sotealueesta kymmenen tai kolmentoista verran joustaminen edellyttää melkoista vastaantuloa. Valtiovarainministeripuolueelle suoranainen lempilapsi on ollut ”valinnanvapauden” lisääminen, tietenkin ”normien purkamisen” ohella.

Jos normeja puretaan, ensimmäisenä leikkurin alle todennäköisesti joutuisivat ennaltaehkäisevät palvelut ja jälkihoito. Syöpähoidoista tai leikkauksista kun ei voi oikein tinkiä loukkaamatta kansalaisten perusoikeuksia – eikä ainakaan ilman tarpeettomia kuolemantapauksia ja niistä seuraavaa kansalaisten raivoa. Mutta pitkällä aikavälillä saattaa kustannuksia paisuttaa huomattavasti se, ettei terveyttä ylläpitäviä palveluita saakaan kuin kovalla rahalla tai ettei sairaalasta kotiuttamisen jälkeen pääsekään kuntouttamisen puoleen.

On myös aivan selvää, ettei valinnanvapaus tule tarkoittamaan sitä, että kuka tahansa voi kävellä minkä tahansa palveluntuottajan pakeille ja lähettää laskun maakuntahallintoon. Valinnanvapaus tulee olemaan alueittain ja palveluittain rajattua ja tarkkaan säänneltyä. Palveluissa on varmasti myös julkisen vastuun yläraja tai omavastuuosuus, jonka seurauksena valinnanvapaus tulee olemaan etuoikeutettujen valinnanvapautta. Siis niiden, joilla on rahaa tai joku muu maksamassa. Jo nyt Suomen terveydenhoitojärjestelmä on OECD-maista eniten eriarvoisuutta vahvistava.

Muutama vaatimaton ehdotus

Itsekin pidän aluehallinnon selkiyttämistä sote-kuvion kanssa järkevänä hankkeena, kunhan se tehdään sote edellä. Siksi alueiden määrä voisi olla 12 ja ne vastaisivat olemassaolevien vaalipiirien rajoja (SDP:n Keski-Suomen piiri otti tämän kannan syyspiirikokouksessaan viime vuonna). Alueet huolehtisivat terveydenhoidon ja sosiaalipalveluiden järjestämisen ohella liikenne- ja kaavoituspolitiikasta, lupa- ja ympäristöhallinnosta, työvoimahallinnosta ja muista nykyisin ELY:ille, AVI:lle ja maakunnille sälytetyistä tehtävistä. Lisäksi ne voisivat koordinoida ammattikorkeakoulutuksen organisointia alueillaan.

Sosiaalipalveluissa jatkettaisiin nyt yhteistyössä kuntien kanssa, koska varhaisen avun tarjoamisen kannalta esim. koulutukseen, elinkeino- ja työllisyyspalveluihin sekä vapaa-aika- ja nuoriso palveluihin liittyvät menetelmät sekä yhteistyö paikallisten yritysten ja kolmannen sektorin toimijoiden kanssa on osoittautunut tehokkaaksi. Hallintoalueen tehtäväksi jäisi lähinnä koordinoida yhteistyötä, tuottaa kunnille asiantuntijaresursseja ja tutkimustietoa sekä järjestää erityispalveluita.

Alueille, joita voisi sanoa vaikka lääneiksi, tulisi luonnollisesti vaaleilla valittava valtuusto. Jatkossa eduskunta-, lääni- ja kunnallisvaalit voisi järjestää Ruotsin malliin yhdessä köntässä samana vaalipäivänä ja yhdellä äänestyslipukkeella. Näin vältyttäisiin monilta vaalikampanjoilta ja siltä, että puhutaan ristiin väärien vaalien asioista. Yksi ehdokas voisi asettua ehdolle vain yksissä näistä vaaleista ja istua vain kunnallis- tai maakuntavaltuustossa tai eduskunnassa.

Julkaistu Puheenvuorossa 4.2. 2016