Varhaiskasvatusta, ei varastointia

Lasten päivähoito ja varhaiskasvatus ovat olleet tällä vaalikaudella merkittävien muutosten kohteena. Subjektiivista päivähoito-oikeutta on rajattu, mikä käytännössä tarkoittaa sitä, ettei päivähoito-oikeus käytännössä ole enää subjektiivinen. Rajausta erityisesti sillä perusteella, että jos toinen vanhemmista on kotona, hän voi hyvin hoitaa kaikki perheen lapset.

Perustelu pohjaa vanhan päivähoitolain säätämisen taustalla olleeseen ajatukseen siitä, että päivähoidon ensisijaisena tavoitteena on saada molemmat vanhemmat työelämään ja näin edistää työvoiman tarjontaa ja sukupuolten välistä tasa-arvoa. Nyttemmin on kuitenkin todettu, että päivähoidon keskeinen hyöty onkin siinä, että se tarjoaa luontevat olosuhteet varhaiskasvatukselle. Varhaiskasvatuksella on todettu merkittäviä vaikutuksia lasten sosiaalisten taitojen ja oppimisvalmiuksien edistäjänä, ja tätä kautta etenkin sosiaalisen taustan erojen tasaajana.

Tämän vuoksi hallitusohjelmaan kirjattiinkin nykyisen päivähoitolain korvaaminen varhaiskasvatuslailla, jota valmistelleen työryhmän raportti julkaistiin maaliskuussa. Pohja ei vielä ole etenkään asiantuntijoiden mielestä riittävän hyvä, mutta siltä voidaan päästä eteenpäin, etenkin mikäli poliittinen paine asian laittamiseksi kuntoon kasvaa.

Subjektiivista oikeutta varhaiskasvatukseen tuleekin siksi puolustaa lähtökohtien tasa-arvon edistäjänä ja ensisijaisesti lapsen oikeutena. Ensiluokkainen varhaiskasvatusjärjestelmä, joka tukee valmiuksia ja positiivista asennetta uuden oppimiseen on oleellista myös kilpailukyvyn ja tulevaisuuden muuttuviin vaatimuksiin varautumisen kannalta. Voikin kysyä, onko Suomen ja muiden pohjoismaiden kattava päiväkotijärjestelmä yhdistettynä myöhäiseen koulutien aloitukseen ollut jo aiemmin syynä hyviin PISA-tuloksiin verrattuna vaikkapa niihin Länsi-Euroopan maihin, joissa koulunkäynti aloitetaan jo nelivuotiaana.

Varhaiskasvatus on sosiaalinen investointi

Varhaiskasvatuksen kustannuksia onkin katsottava ensisijaisesti investointina lasten ja Suomen tulevaisuuteen. Tämän takia SDP hyväksyi perhepoliittisessa ohjelmassaan tavoitteekseen maksuttoman varhaiskasvatuksen kaikille suomalaisille lapsille, jossa otetaan huomioon lasten yksilölliset tarpeet, esim. puheterapian järjestämisen osalta. Antti Rinteen keskusteluasiakirja oli vielä radikaalimpi, esittäessään maksutonta varhaiskasvatusta kaikille yli nelivuotiaille viideksi tunniksi päivittäin.

Varhaiskasvatuksen vastaan väittämättömien hyötyjen vuoksi olisi toivottavaa, että tästä asiasta argumentoitaisiin oikein. Varhaiskasvatus ei ole lasten varastoimista siksi aikaa kun vanhemmat ovat töissä, viettämässä ”omaa aikaa” tai hoitamassa pienempiä sisaruksia kotona, vaan hyödyllistä, kasvattavaa toimintaa lapselle. Varsinkaan, kun yhteiskunnan eriarvoistumiskehityksen ehkäiseminen ei ole pois vanhempien väliseltä tasa-arvolta, vaan molemmat pääsevät toteutumaan paremmin, kun varhaiskasvatusta kehitetään.

Tietyissä ideologisissa ja uskonnollisissa piireissä toki pidetään julkisen vallan ohjaamaa, tavoitteellista kasvatustoimintaa vahingollisena. Laajassa asiantuntijoiden ja eri aatteellisia ryhmiä edustavien poliitikkojen valmistelussa laadittuja suuntaviivoja varhaiskasvatuksen sisällölle voi tuskin pitää aatteellisesti ainakaan erityisen leimaavina.

Julkaistu Puheenvuorossa 4.6. 2014