Moni helsinkiläinen ahdistuu, kun näkee uudisrakentamista koskevia suunnitelmia oman asuinalueensa lähellä. Onko tuohonkin nyt pakko rakentaa, vielä noin isoja taloja ja noin tiiviisti? Muutosvastarintaa on tietenkin aina, mutta kaiken kritiikin kuittaaminen pelkäksi nimbyilyksi olisi ylimielistä.

Rakentamiselle on kuitenkin hyvä syy: asuntojen hinnat Helsingissä ovat aivan liian korkeita. Silti Helsingissä asuntojen hintakehitys on eurooppalaisten pääkaupunkien vertailussa ollut maltillista. Pitkälti siksi, että täällä asuntoja edes yritetään rakentaa riittävästi. Britannian asuntorakentamisesta vastaavassa ministeriössä työskennellyt ystäväni kertoi, että Helsingissä vuodessa rakennettujen kerrosneliömetrien määrä oli vuonna 2021 sama kuin koko Suur-Lontoon alueella.

Erinomaista rakennusmaata ei Helsingissä kuitenkaan ole juuri jäljellä. Kun rakennetaan vanhojen ratapihojen tai soiden päälle, kustannuksia syntyy. Jos kustannuksia per asunto halutaan hillitä, asuntoja on tehtävä paljon. On mielestäni oikea valinta Helsingiltä, että kaupunkia pyritään rakentamaan mahdollisimman vähän virkistys- ja luontoalueita haitaten. Kukaan tuskin myöskään haluaa palata menneiden vuosikymmenten purkuvimmaan, vaikka monelle alueelle saisikin lisää asuntoja vetämällä vanhat sileäksi.

Mietin usein menneitä kaupunkirakentamisen ratkaisuja ajatellessani nykyistä kaupunkisuunnittelua. Kuinka aikanaan betonilähiöiden ajateltiin tarjoavan tilaa luonnonläheiseen elämään ja muutaman bussivuoron riittävän joukkoliikenteeksi. Miten Itä-Pasilaa ja Merihakaa pidettiin edistyksellisinä ratkaisuina. Ja miten karun ulkonäön taakse jäi monia ihan toimivia ratkaisuita. Lapsuudessani Itä-Pasilan betonikannet olivat upea paikka leikkiä ilman huolta autoista.

Siitä palataan nykyisen rakentamisen kritiikkiin. Yksiöillä voi olla kysyntää juuri nyt ja kaupaksi voivat mennä asunnot, joiden makuuhuoneesta on ikkuna toiseen huoneeseen tai porraskäytävään. Voi olla, että juuri nyt ei tarvitse miettiä, ovatko talot niin lähekkäin että toisen talon keittiöstä näkee toisen olohuoneeseen. Kaupunkia ei kuitenkaan rakenneta vain tätä päivää tai vuosikymmentä varten. 70-luvun, 50-luvun ja jopa 1800-luvun kerrokset kaupunkikuvassa ovat eri tavoin keskuudessamme.

Tärkeintä kaupungin rakentamisessa on kuitenkin pitää huolta siitä, ettei viheralueita ja kaupunkiluontoa kaavoiteta rakennettavaksi yhtään enempää. Epäonnistunutta aluesuunnittelua tai rumia rakennuksia voidaan korjata jälkikäteen, mutta luonnonympäristöjen palauttaminen on useimmiten mahdotonta, kun ne kerran on hävitetty.

Joitain menneiden vuosikymmenten virheiksi osoittautuneita päätöksiä olemme jälkikäteen korjanneet, joskus kovalla hinnalla. Toisia joudumme vain sietämään. Rakennetaan uutta, mutta ajatellen ajattomuutta.