Yhdysvallat liittyi Israelin aloittamaan sotaan Irania vastaan. Iran on päättänyt kovista vastatoimista, parlamentti on valtuuttanut jopa sulkemaan öljykuljetuksille kriittisen Hormuzin salmen meriliikenteeltä. Nämä ovat entistä selvempiä merkkejä siitä, että olemme lähestymässä pitkää kärjistyvien konfliktien aikaa.

Ajatus tästä blogikirjoituksesta nousi mieleeni jo aiemmin keväällä, kun Trumpin toisen presidenttikauden ulko- ja turvallisuuspoliittinen tempoilu nostatti järkytyksen aallon suomalaisissa. Osa paheksui jyrkästi Trumpin edessä mielistellen ja matelevina esiintyviä eurooppalaisia johtajia, osa taas kehui heitä ja toppuutteli puheita transatlanttisen liittokunnan kuolemasta. Ne vasemmistolaiset, jotka alun alkaenkin olivat suhtautuneet Suomen Nato-jäsenyyteen nahkeasti, irvailivat liberaalioikeistolle ”arvoyhteisön” naamioiden putoamisesta.

Tämän kaiken taustalla jatkui Israelin häikäilemätön äärijärjestö Hamasin vastainen ristiretki Gazassa, jonka varjolla on tapettu, silvottu ja nälkiinnytetty palestiinalaista siviiliväestöä niin, että on perusteltua puhua kansanmurhasta. Väkivalta on levitetty myös Länsirannalle, jonka palestiinalaisilla ei ole mitään tekemistä lokakuun 2023 karmeaan terrorihyökkäykseen Israelin puolella. Israelin ja Hamasin sota on levinnyt jo aiemmin Libanoniin, Punaiselle merelle ja Syyriaan. Yhdysvallat on ollut täysin haluton ja Euroopan maat täysin kyvyttömiä millään tavoin rajoittamaan Israelin voimankäyttöä ja painostamaan sitä edes noudattamaan sodankäynnin vähimmäissääntöjä.

Olemme niin heikkoja, ettemme voi arvostella kansainvälisen oikeuden loukkauksia edes silloin, kun loukkaukset ovat ristiriidassa etujemme kanssa

Se, miten Euroopan maat reagoivat Venäjän täysimittaiseen hyökkäykseen Ukrainassa ja se, miten olemme kohdelleet Israelin kansainvälisen oikeuden vastaisia sotatoimia, on huutavassa ristiriidassa. Osittain, koska vetosimme Ukrainan kohdalla arvoihin. Olemme tukeneet Ukrainaa myös siksi, että Venäjä on uhannut myös muita Euroopan maita voimankäytöllä ja on etumme mukaista, että se kuluttaa voimansa loppuun Ukrainassa ja luopuu etupiiripyrkimyksistään. Jos olisimme vedonneet vain siihen, meitä olisi vaikeampi vaatia tilille kaksoisstandardeista. Nyt tekopyhä arvopuhe kääntyy meitä vastaan.

Israelin ja Yhdysvaltojen hyökkäykset Iraniin ovat kansainvälisen oikeuden vastaisia yhtä paljon kuin Venäjän hyökkäys Ukrainaan. Tätä tosiasiaa ei muuta se, että Iran on ankara pappisdiktatuuri, joka tukee länsimaihin kohdistettua terrorismia ja Ukrainan johto on kansan valitsema. Eikä sitä muuta se, että Iran tavoittelee ydinasetta. Sille, että ydinase olisi nyt poikkeuksellisen lähellä, ei myöskään ole vahvoja todisteita. Todennäköisempää on, että Israelin pääministeri Netanjahu vain katsoi tilaisuuden otolliseksi, kun se on tuhonnut pääosan Hamasin ja Hizbollahin taistelukyvystä. Nyt on mahdollisuus lyödä pelistä myös kolmas Israelin vihollinen alueella.

Israelin ja Yhdysvaltojen hyökkäys Iraniin on katastrofaalinen myös Euroopan intressien kannalta. Öljyn hinnan nousu tuo suoraan rahaa Putinin sotakassaan ja sitoo Yhdysvaltojen aseet jälleen yhteen sotaan Lähi-idässä. Seuraava taloudellinen kaaos ja inflaatio heikentävät edelleen Euroopan horjuvaa taloutta. Silti johtajilta on kuultu lähinnä latteuksia siitä, kuinka Iran ei saa hankkia ydinasetta.

Ongelma on pitkälti siinä, että Euroopassa on oltu aivan liian sinisilmäisiä uskossa sääntöpohjaiseen maailmanjärjestykseen ja kieltäydytty käymästä avointa keskustelua siitä, että omakin suhtautumisemme eri konflikteihin ja niiden osapuoliin on kiinni enemmän omista eduistamme kuin kansainvälisestä oikeudesta. Samalla emme ole halunneet militarisoitua, vaan eurooppalaisia asevoimia on vuosikymmeniä supistettu. Olemme niin riippuvaisia Yhdysvalloista turvallisuutemme suhteen, että emme voi kritisoida edes Yhdysvaltain liittolaisten toimia, kun ne ovat räikeässä ristiriidassa kansainvälisen oikeuden kanssa. Jos Eurooppa haluaa saada oman äänen, se vaatii strategista autonomiaa.

Arvopohjainen realismi, reaalipohjainen arvopolitiikka?

Itse en koskaan kuvitellut Naton olevan arvoyhteisö, kun aloin vuonna 2016 kannattaa Suomen Nato-jäsenyyttä. Olin pitkään toivonut EU:n tiivistyvän turvallisuuspoliittisena toimijana, koska en luottanut Yhdysvaltoihin. Kun Krimin miehityksen jälkeen kävi toisaalta ilmeiseksi, ettei Venäjän kanssa voi pysyä väleissä jättäytymällä sotilasliiton ulkopuolelle ja toisaalta Nato yllätyksekseni alkoikin panostaa Baltian turvallisuuteen, aloin uskoa Suomen olevan paremmin turvassa sotilaalliselta voimankäytöltä Naton jäsenenä kuin sen ulkopuolella.

Minulle ensisijainen prioriteetti on ehkäistä Suomen joutuminen sotilaallisen hyökkäyksen kohteeksi ja mikäli sotaan joutuisimme, minimoida suomalaiset henkilövahingot ja säilyttää itsenäisyytemme ja demokraattinen valtiojärjestys. Uskon, että suurin osa suomalaisista katsoisi asiaa samoin, jos ajattelisi asiaa pidempään. Muut asiat ovat väistämättä alisteisia näille tavoitteille. Tätä minulle tarkoittaa arvopohjainen realismi, jota tasavallan presidenttimme Alexander Stubb viljelee.

Koska meihin kohdistuu merkittävä Venäjän sotilaallisen vaikuttamisen uhka, mahdollisuudet toimia arvopohjaisesti tavalla, joka ärsyttää sotilaallisesti vahvinta liittolaistamme on hyvin rajallinen. Jokaisen, joka haluaisi Suomen voivan toimia ulkopolitiikassaan vapaammin, tulisi tukea Euroopan oman ja itsenäisen puolustuskyvyn vahvistamista. Se mahdollistaisi realismiin pohjautuvan arvopolitiikan.

Moninapaisuus teoriassa ja käytännössä

Ne, jotka ovat arvostelleet Yhdysvaltain ja laajemmin lännen hegemoniaa ja kaipailleet moninapaista maailmanjärjestystä, saavat nyt karun herätyksen moninapaisen maailman todellisuuteen. Moninapaisuus ei ole johtanut kansainvälisten instituutioiden vahvistumiseen ja kansainvälisen oikeuden parempaan kunnioittamiseen. Moninapaisuus tarkoittaa, että yhä useammat maat voivat avoimesti loukata kansainvälisiä normeja, koska normien loukkaus ei joko haittaa kenenkään riittävän vahvan toimijan etua, tai koska muut valtiot tarvitsevat loukkauksen tekijää kumppanikseen.

Moninapaisuus on tarkoittanut myös sitä, että länsimaiden kyky painostaa muita valtioita kunnioittamaan ihmisoikeuksia tai demokratiaa on heikentynyt. Jopa Israelin kaltainen valtio voisi päätyä uudelleenasemoimaan itsensä ulkopoliittisesti, jos Yhdysvallat tai EU alkaisivat tosissaan painostaa sitä. Israel ylläpitää jo nyt varsin läheisiä diplomaattisuhteita Venäjään ja Kiinaan, jotka varmasti uhraisivat käytännöllisyyteen perustuvan liittolaisuutensa Iranin kanssa, jos se tarjoaisi mahdollisuuden kumppanuuteen Israelin kaltaisen sotilas- ja vakoiluteknologian suurvallan kanssa.

Kokonaisuutena nähden maailmasta on tulossa kiihtyvällä vauhdilla rumempi paikka, jossa on täysin mahdollista, että kansainvälinen oikeus ja sopimusjärjestelmä menettävät kokonaisuudessaan merkityksensä. Silloin emme myöskään voi vedota niihin sen määrittäjinä, mikä on ”oikein” tai ”väärin”. Se ei kuitenkaan tarkoita, että ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa pitäisi tehdä ilman minkäänlaista moraalista kompassia.

Suomalaiset haluavat laajasti kotimaansa olevan demokraattinen, ihmisoikeuksia ja oikeusvaltioperiaatetta kunnioittava valtio. Se edellyttää, että ulkopolitiikkamme tavoitteena on tehdä maailmasta jälleen turvallinen demokratialle ja sopimusperustaisille instituutioille. Emme kuitenkaan voi korjata koko maailmaa, ellemme kykene puolustamaan demokratiaa ja oikeusvaltiota Suomessa ja lähialueillamme.

Olemme tottuneet helppoihin valintoihin ja moraaliposeeraamiseen. Nyt meillä on edessämme vaikeita valintoja ja eettistä puntarointia. Itsestään selvien totuuksien julistamisen aika on ohi.