Kuluneen vuoden aikana liberaali ja sääntöpohjainen maailmanjärjestys on jatkanut murentumistaan ennennäkemätöntä vauhtia. Kokosin kirjoitukseen omia ajatuksiani lähinnä Suomen välitöntä toimintaympäristöä koskeviin haasteisiin liittyen.

Kun Venäjän suurhyökkäys Ukrainaan kohta neljä vuotta sitten alkoi, hetken näytti siltä, että rapistumassa olleet kansainväliset instituutiot ja liberaali demokratia näyttäisivät voimansa. Nyt näyttää siltä, että kansainvälinen laki ja liberaalien demokratioiden liittouma saattaa olla tiensä päässä. Kääntyykö tilanne taas kohta ympäri, vai onko nykyinen asetelma pysyvä?

Tulevaisuuden ennustaminen on vaikeaa. Jos minulta olisi kevättalvella 2022 kysytty, jatkuuko sota Ukrainassa vielä keväällä 2026, olisin pitänyt sitä epätodennäköisenä. Uskoin sodan loppuvan suhteellisen pikaisesti tai ainakin rintaman hyytyvän samanlaiseen passiiviseen konfliktiin, jossa taistelut olivat suurimman osan ajasta vuosina 2014–2021.

Tuolloin näytti siltä, että länsi yllätti Venäjän yhtenäisellä tuellaan Ukrainalle ja Venäjän armeija tunaroi ”sotilaallisen erikoisoperaation” kaikki odotukset alittaen. Vielä myöhemminkin näytti siltä, että vaikka sodan aloittaminen, pakotteet ja taistelukentällä kärsityt tappiot eivät nostaneetkaan avointa vastarintaa Venäjällä, Ukrainan vastahyökkäykset Harkovassa ja Hersonissa näyttivät vievän sotaa kohti suosiollista sotilaallista ratkaisua.

Uskoin naiivisti, että Putinin paljas aggressio lujittaisi liberaalien demokratioiden sisäistä poliittista koheesiota ja Venäjän armeijan kompurointi Ukrainassa heikentäisi autokraattisen oikeiston ja etenkin sen länsieurooppalaisen Venäjä-mielisen variantin suosiota ja marginalisoisi lopullisesti Venäjä-mielisen vasemmiston. Samoin harjoitin toiveajattelua, että Trumpin ensimmäinen presidenttikausi olisi rokottanut amerikkalaiset tämän sekoilua kohtaan. Aliarvioin kuitenkin sekä amerikkalaisten äänestäjien ymmärrystason että Joe Bidenin ja Demokraattien epäpätevyyden ja kyvyn sössiä omat asiansa.

Ei aina käy kuin toivotaan

Nyt tilanne näyttää toiselta. Ukraina käy hidasta kulutustaistelua, jossa aloite on ollut Venäjällä, muutamia Ukrainan rajoitettuja vastahyökkäyksiä lukuun ottamatta. Alun isänmaallisen innostuksen jälkeen yhä harvempi ukrainalainen haluaa astua palvelukseen. Lännessä moni rutisee sodan kustannuksista ja äänestää poliitikkoja, jotka lupaavat heittää Ukrainan susille, kunhan vain bensan ja muiden elinkustannusten hinta saadaan alas. Tähän valmiita käärmeöljyn kaupustelijoita on ilmestynyt politiikan markkinoille niin Saksassa, Ranskassa kuin Italiassakin. Yhdysvallat on suorastaan vaihtanut leiriä Trumpin palattua Valkoiseen taloon.

Yhdysvaltojen suorasukaiset uhkaukset Grönlantia ja Kanadaa kohtaan vaarantavat myös Suomen turvallisuuden uudeksi peruspilariksi vuoden 2022 jälkeen tulleen Naton tulevaisuuden uskottavana puolustusliittoumana. Vaikka Suomen asema on edelleen ehdottomasti parempi vaikka vain Naton eurooppalaistenkin jäsenmaiden liittolaisena kuin ilman sitä, liittokunta ei enää riitä tuottamaan ensisijaista hyötyään meille ja muille Venäjän lähinaapureille: toimimaan ehdottomana pidäkkeenä Venäjän tuleville aggressioille.

Kaikki katseet kääntyvät nyt Eurooppaan. Kykeneekö syvään rauhantilaan tottunut ja sen säilyttämiseen sitoutunut vanha maanosa reagoimaan vieläkään tilanteeseen riittävällä vakavuudella ja tarmolla? Itse olen ollut ensisijaisesti syventyvän eurooppalaisen yhteistyön kannattaja ja käännyin Nato-jäsenyyden kannalle vasta 2016 petyttyäni EU:n yhteisen turvallisuuspolitiikan vaatimattomaan kehitykseen ja siihen, miten ruususen uni tuntui jatkuvan Krimin valtaamisesta huolimatta.

Euroopan vahvuus ja heikkous ovat sen vanhat ja kulttuuristaan ylpeät kansakunnat, jotka eivät ole halunneet rakentaa yhteistä keskushallintoa. Kovan voiman sijaan olemme luottaneet pehmeän vaikutusvallan, kaikille osapuolille hyödyllisten kauppasuhteiden ja monenkeskisten instituutoiden voimaan. Nuo instituutiot ja kansainvälisen oikeuden määräykset on täällä myös laajasti omaksuttu kansalaisten keskuudessa, jotka odottavat päätöksentekijöiltä arvopohjaista ja eettistä päätöksentekoa. Olemmeko kuitenkin siirtymässä maailmaan, jossa jaloille periaatteille ei ole tilaa?

Kansainvälinen oikeusjärjestys voi hyvin kumoutua

Kansainvälinen oikeusjärjestelmä toimii ja pysyy pystyssä vain, jos järjestelmää ylläpitävät toimijat pääasiallisesti pyrkivät niiden ylläpitämiseen. Käytännössä näitä toimijoita ovat valtiot, erityisesti vahvat valtiot joilla on halutessaan kyky pakottaa muita sääntöjen noudattamiseen tai estää muita puuttumasta omiin rikkomuksiinsa. Kaikki suurvallat ovat aina varanneet itselleen oikeuden poiketa kansainvälisestä laista joltain osin omien intressiensä mukaisesti. Rikkomuksia on kuitenkin rajoittanut se, että kokonaisuutena kansainvälinen laki rajoittaa myös kilpailevia suurvaltoja ja sen noudattaminen vahvistaa suurvaltojen vaikutusvallan oikeutusta.

Nyt näyttää kuitenkin siltä, että kasvava joukko valtioita hylkää säännöt kokonaan. Se tarkoittaa, että sitoutuminen sääntöpohjaiseen maailmanjärjestykseen voi olla sekä todellisuudesta vieraantunutta että rajoite oman turvallisuuden takaamiselle. Uhkana on, että nekin valtiot joiden arvopohjan mukaista olisi vastustaa sääntöpohjaisen järjestelmän hajoamista anarkiaksi alkavat toimia tavalla, joka murentaa sääntöjä entisestään. Toisaalta on selvää, että muuttuvaan tilanteeseen on pakko sopeutua.

Eurooppalaisilla liberaaleille ja vasemmistolle on haastava harjoitus havaita, että maanosamme ei ole maailman moraalinen johtaja, jonka jokainen valtio voi tarkastella sitä, mikä olisi eettisesti hyvää tai inhimillisesti oikein. Olemme hiljalleen periferiaa kohti ajautuva, ikääntyvä ja taloudellisesti taantuva maanosa, jonka kansakuntien täytyy alkaa miettiä omaa selviytymistään historian myllerryksissä.

Suomen tehtävä on selviytyä

Olisi tärkeää, että Eurooppa sopeutuu tilanteeseen yhdessä ja toimii nopeasti. 2025 tehdyt päätökset satojen miljardien eurojen investoinneista yhteiseen puolustukseen olisi pitänyt tehdä jo keväällä 2022, mutta on hyvä että ne tehdään edes nyt. Euroopan yhteisessä puolustusvalmistelussa myöhästyminen ja Yhdysvaltojen äkillisen suunnanmuutoksen yhdistelmä on avannut Puolassa keskustelun oman ydinaseen hankinnasta korkeimmalla poliittisella tasolla ja vastaavaa keskustelua käydään matalammalla tasolla muuallakin. Tämä tekisi lopun ydinsulkusopimuksesta. Vaihtoehto tälle ratkaisulle on käytännössä Ison-Britannian ja ennen kaikkea Ranskan ydinasesateenvarjon laajentaminen koko Euroopan turvaksi. Iso auki oleva kysymys on, ovatko Euroopan valtiot vieläkään valmiita ja löytyykö niiltä poliittista tahtoa varautua tulevaan.

Jos Euroopassa ei vieläkään ole laajamittaista valmiutta tehdä realistista analyysia maailman ja lähiympäristömme tilasta, Suomen on tiivistettävä omaa kumppanuuttaan pohjoismaisella ja baltialaisella tasolla. Lisäksi on ensiarvoisen tärkeää, että syvennämme kahdenvälisiä suhteitamme Euroopan uuteen mahtivaltioon Puolaan. Tällainen koalitio kykenisi vastustamaan Venäjän uusia aggressioita. On kuitenkin epäselvää, kykenisikö se ehkäisemään niitä ennalta. Uskottavan puolustuskyvyn ja liittosuhteiden ylläpitämisen ensisijainen tarkoitus on kuitenkin sodan välttäminen. Sitäkin tärkeämpää on kuitenkin Mauno Koiviston Suomen ideaksi määrittämä selviytyminen.

Siinä olemme olleet viimeisten sadan vuoden aikana hyviä. Vaikka tilanne juuri nyt on synkeä, haluan korostaa että Suomi on selvinnyt pahemmastakin. Eurooppa on tulevalla 2030-luvulla kuitenkin ystävällisempi ympäristö demokratialle kuin 1930-luvulla ja löydämme sieltä enemmän liittolaisia ja vähemmän vihollisia. Polarisaatio oli sisällissodan ja Mäntsälän kapinan Suomessa suurempaa kuin tänä päivänä. Silti jakolinjojen yli onnistuttiin löytämään luottamus. Ei ole tekosyitä, ettemmekö kykenisi samaan nyt.