Eduskuntavaalien lähestyessä keskustelu ensi hallituskauden talouspolitiikan virityksestä kiihtyy. Kiinnostus kohdistuu etenkin gallup-johtaja SDP:n ja sen puheenjohtajan Antti Lindtmanin linjaan, jonka eroa Marinin aikaiseen SDP:hen arvuutellaan.

Vuodenvaihdeviikolla huomiota herätti Elinkeinoelämän valtuuskunnan EVA:n tuore arvo- ja asennetutkimus, jonka keskeiseksi mediakulmaksi nostettiin SDP:n kannattajien keskuudessa tapahtunut muutos suhtautumisessa leikkauksiin ja veronkorotuksiin. Suurten leikkausten välttämättömyyteen uskoi nyt puolet SDP:n äänestäjistä, samalla veronkorotusten kannatus ratkaisuna julkisen talouden vajeeseen oli pudonnut yli 10 prosenttiyksikköä. 

Leikkausintoa enemmän tämä kuitenkin viestii siitä, että SDP:n äänestäjien keskuudessa katkerat tosiasiat ymmärretään hyvin. Nollakasvulla ja ikääntyvällä väestöllä ei kyetä rahoittamaan nykyistä hyvinvointivaltiota, olipa veroaste kuinka korkea tahansa. Lisäksi suhtautumista veronkorotuksiin muuttavat varmasti Orpon hallituksen tekemät lukuisat ALV:n korotukset, niin yleisen ALV:n nosto 25,5 % kuin ison osan 10 % verokannassa olleista hyödykkeistä ja palveluista siirtäminen korkeampaan verokantaan (mm. lääkkeet, liikuntapalvelut, pääsyliput, joukkoliikennematkat ja majoituspalvelut). Omaan kulutukseen tai työhön kohdistuvat veronkiristykset vaikuttavat useimpien näkemykseen verotuksen kohtuullisuudesta, vaikka hallitus on samaan aikaan keventänyt kaikkein suurituloisimpien verotusta.

Lannistunutkin realismi on kuitenkin hyvä signaali. Suuria menolisäyksiä demareilta toiveikkaina tai kauhistellen odottavat joutuisivat pettymään. Suomen heikko taloustilanne ja siitä seurannut valtion velkaantuminen ei luo tilaa uusille menokohteille. On melko laaja yhteisymmärrys, että Suomen valtiontalouden vuosittainen alijäämä ja velkaantumisvauhti ovat kestämättömällä tasolla. “Jotain tarttis tehrä”, kuten Mauno Koivisto aikanaan muotoili. 

Puolueiden suhtautumisessa onkin suurimmat erot siinä, miten erityisesti kituliaan kasvun tai taantuman aikana tehtävien sopeutustoimien nähdään vaikuttavan talouskasvuun, työllisyyteen ja verokertymään. Nykyinen hallitus on väittänyt, että ilman sen tekemiä leikkauksia vuotuinen velanotto olisi ollut vastaavasti suurempaa. Asia ei lähestulkoon varmasti ole näin, voi jopa olla, että ilman leikkauksia talouskasvu ja työllisyys olisi kehittynyt niin paljon paremmin, että velkasumma olisi nykyistä pienempi. 

Kritiikkiä nykyisen hallituksen politiikalle on annettu siitäkin, mitä seurauksia sopeutuksella on taloudelliseen eriarvoisuuteen ja hyvinvointivaltion olemassaoloon. Tämä oli havaittavissa myös EVA:n tutkimuksen kokonaisuudesta, vaikka kaikkea ei mediaan haluttukaan nostaa.

Suomalaiset ovat huolissaan leikkausten ja velkaantumisen taittamisen vaikutuksista yhteiskuntaan

Suomalaiset ovat nimittäin myös huolissaan siitä, millaisia vaurioita yhteiskuntaan ja hyvinvointivaltioon syntyy, kun huomio keskittyy vain velkaantumisen pysäyttämiseen. Tämä huoli on relevantti, minkä näkee siitäkin, että Suomen työttömyys on tänään julkaistun tilaston perusteella noussut EU-maiden kärkeen, työttömyysasteen ollessa jo 10,6 prosenttia. Ylipäänsä Suomen talous on kehittynyt koko kehittyneiden teollisuusmaiden muodostaman OECD-alueen heikoimmin, mikä vähintään osittain johtuu hallituksen ihmisten luottamusta, tuloja ja turvallisuutta heikentävistä toimista.

Rehellisyyden nimissä on todettava, että talouspolitiikan ajoittaminen suhdanteen kannalta tismalleen oikein on haastavaa talouskehityksen ennustamisen vaikeuden ja hallituksen poliittisen koostumuksen aiheuttamien rajoitteiden vuoksi. On kuitenkin helppo todeta, että suurituloisten ja yritysten verotuksen alentaminen on tuskin viisasta, jos se johtaa suurempaan leikkaustarpeeseen terveyspalveluista ja liikenneinfrasta tai arvonlisäveron kiristämiseen. Myös leikkauksia voisi toteuttaa vähemmän vahingollisesti. Esimerkiksi ansiosidonnaisen päivärahan omavastuupäivien lisääminen ja porrastaminen heikentävät merkittävästi lomautetun tai työttömän taloudellista asemaa nopeasti palkanmaksun katkeamisen jälkeen. Se johtaa myös siihen, että työttömyyttä pelkäävät työssäkäyvät alkavat säästää enemmän pankkitileilleen, mikä entisestään leikkaa kotimaista kysyntää. Sama tai suurempi säästö oltaisiin voitu saada esimerkiksi leikkaamalla ansiosidonnaisen kestoa loppupäästä 100 päivällä. Suomihan erosi muista pohjoismaista jo ennen tuoreimpia heikennyksiä sillä, että meillä oli poikkeuksellisen matala ja pitkään kestävä ansiosidonnainen.

Lisäksi on tehty näennäisiä säästötoimia, joiden todellinen vaikutus on nolla tai jopa kielteinen. Tällainen on esimerkiksi työttömyysturvan suojaosan poisto, joka teki keikka- ja osa-aikatyöstä työnhakijalle vähemmän kannattavaa. Tilanteessa, jossa muuta työtä on heikosti saatavilla ja työnantajilla ei välttämättä ole kykyä palkata pysyvää työvoimaa, tällaiseen työhön kannustaminen olisi järkevää talouspolitiikkaa.

Leikkausten vaikutuksista huolehtiminen kertoo siitäkin, että kysyttäessä useimmat äänestäjät kannattavat yleisellä tasolla julkisten menojen leikkaamista ja velkaantumisen pysäyttämistä. Kuitenkin kun käytännössä leikkauksia kohdennetaan menokohteisiin, joihin tehdyillä toimilla voidaan saada aikaan merkittävää säästöä, samat ihmiset vastustavat juuri näitä säästötoimia.

Huomio kasvuun ja työllisyyteen

Jotkut ovat irvailleet siitä, että Lindtman intoilee kasvuyrityksistä, innovaatioista ja kotimaisen sijoituspääoman kasvattamisesta. On ihmetelty tällaisen ajattelun sopivuutta demareille. Tällainen vinoilu on outoa, sillä hyvinvointivaltio on mahdollinen vain korkean tuottavuuden ja teknologisen kehityksen yhteiskunnassa. Heikko kansantalous ei kykene rahoittamaan julkisia palveluita tai tarjoamaan niiden tarvitsemaa työvoimaa, oli veroaste miten korkea tahansa. Työväenpuolueelle on itsestään selvää, että vauraus ja hyvinvointi voivat syntyä vain työnteosta.

Tuottavuuden ja työllisyyden parantaminen on lisäksi haastavien, epävarmojen ja hitaiden rakenteellisten uudistusten ohella ainoa keino vahvistaa julkista taloutta ilman veronkiristyksiä ja leikkauksia. Samalla työllisyysasteen nousu vähentää ihmisten tarvetta tulonsiirroille. Kustannuskilpailukyvyssä Suomella ei ole ongelmia, mutta jostain syystä silti kasvuyritysten synty ja uusien investointien realisoituminen takkuaa.  Siksi siihen pitäisi kiinnittää nykyistä paljon enemmän huomiota erilaisten leikkausten ja verotusmuutosten sijaan.

Vaikka tässä onnistuttaisiin yli kaikkien odotusten, seuraavalle vaalikaudelle jää miljarditolkulla sopeutettavaa. Suomen talouden ongelmat eivät ole suhdanneperustaisia, vaan rakenteellisia. Väestön ikääntyminen kasvattaa julkisia menoja miljardeilla euroilla joka vaalikausi samaan aikaan kun talouden kestävä kasvupotentiaali pysyy samalla tasolla tai heikkenee. Tämänhän myöntää Vasemmistoliittokin, jonka vaihtoehtobudjetti alkaneelle vuodelle on itse asiassa teknisesti kiristävämpi ja siten suhdannepoliittisesti “vääräoppisempi” kuin Orpon hallituksen. Siinä lopputulokseen vain päästään leikkausten sijaan veronkorotuksilla.