Suomen hallitus haluaa ydinenergialain uudistuksen yhteydessä purkaa kaikki ydinaseisiin liittyvät rajoitukset. Ydinenergialain päivitys kuluvalla vaalikaudella on ollut tiedossa eduskuntavaaleista lähtien, sillä Suomeen kaavailtujen pienydinvoimaloiden (SMR) luvitus vaatii joka tapauksessa lain uudistamista.

Samalla oli selvää, että Suomen liityttyä Natoon, eli virallisemmin Pohjois-Atlantin puolustusliittoon, on meidän päätettävä, mitä ydinenergialakiin asiasta kirjataan. Naton kollektiiviset turvatakuut ydinasein varustautunutta Venäjää vastaan perustuvat viime kädessä siihen kuuluvien ydinasevaltojen (Yhdysvallat, Britannia ja Ranska) arsenaaliin. Nykyisin laissa oleva ehdoton ydinaseiden maahantuonnin ja kauttakulun kielto myös sodan aikana olisi vaikea yhdistää kollektiivisen puolustuksen suunnitteluun.

Puolustusministeri Antti Häkkänen (kok.) yllätti kuitenkin suomalaiset ilmoittamalla, että laista aiotaan poistaa kaikki rajoitteet. Lakimuutosta oli tältä osin valmisteltu salassa ja ilman parlamentaarista yhteistyötä, toisin kuin esimerkiksi maamiinat kieltävästä Ottawan sopimuksesta irtautumista ja Suomen ihmisoikeusvelvoitteista poikenneen rajaturvallisuuslain kohdalla tehtiin. Tästä näkökulmasta ei ole yllättävää, että pääoppositiopuolue SDP:n puheenjohtajan Antti Lindtmanin reaktio oli suoran torjuva ja lähempänä hallitusta luovivan Keskustan puheenjohtaja Antti Kaikkonen arvosteli hallituksen tapaa hoitaa prosessi ja väijyttää muut.

Avaus on myös yllättävän jyrkkä. Laki ei Ruotsissa, Norjassa ja Tanskassa suoraan kiellä ydinaseiden tuomista maahan, mutta ne ovat poliittisesti sitoutuneet ydinaseettomuuteen rauhan aikana. Suomesta oltaisiin nyt poistamassa kaikki rajoitteet, eikä mistään poliittisesta julistuksestakaan ole puhuttu. Ydinaseet herättävät ihmisissä huolta ja pelkoja, joita ei pitäisi perusteettomasti ruokkia.

Häkkänen ei tietenkään toiminut omin päin. Pääministeri Petteri Orpo (kok.) on varmasti ollut täysin tietoinen sekä lakiesityksen sisällöstä että ajoituksesta. Sama pätee tasavallan presidentti Alexander Stubbiin, vaikka hän tiedotustilaisuuden aikaan olikin valtiovierailulla Intiassa. Valittu linja on kuitenkin erikoinen, koska se tuntuu Suomen konsensukseen perustuneen turvallisuuspolitiikan kannalta harkitsemattomalta.

Kyyninen arvio voisikin olla, että hallitus ja erityisesti Kokoomus eivät halua asian etenevän sopuisasti puoluepoliittisista syistä. Tekemällä jyrkkä esitys saadaan oppositio joko tyrmäämään se, tai hyväksymään hallituksen sanelema linja ilman keskustelua. Jos esitys tyrmätään, voidaan vihjailla, ettei siihen voi ulko- ja turvallisuuspolitiikassa luottaa. Jos SDP tai Keskusta taas olisi hyväksynyt hallituksen linjauksen sellaisenaan, olisi se varmasti herättänyt närää puolueiden riveissä ja altistanut etenkin demarit Vasemmistoliiton hyökkäyksille. Ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa koskeva sisäpoliittinen taistelu voitaisiinkin Kokoomuksessa katsoa edullisemmaksi, kuin heikkojen talous- ja työllisyyslukujen jatkuva perkaaminen.

Toiminnallaan Orpon hallitus rikkoo suomalaisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan perinteen. Konsensus on ollut myös turvallisuuspolitiikan väline, joka osoittaa, ettei Suomen linjaa voi ulkopuolelta horjuttaa, eikä siinä tapahdu yllättäviä muutoksia. Puolustuspoliittisen kysymyksen altistaminen sisäpoliittiselle kiistelylle on riski, jota hallituksen ei olisi pitänyt ottaa. Jos tälle tielle lähdetään, se heikentää Suomen kokonaisturvallisuutta.

Miksi muutosta esitetään ja mitkä varaumat riittäsivät?

Yksi huoli, joka useita kansalaisia painaa, on se, että Suomeen sijoitettaisiin tai tuotaisiin tilapäisesti rauhan aikana ydinaseita. Tällaiseen sijoittamiseen ei ole mitään sotilaallisia tai poliittisia perusteita. Nato ei ole sijoittanut ydinaseita uusiin valtioihin Euroopassa 50-luvun jälkeen, vaikka tietyt valtiot kuten Puola, ovat tätä itse toivoneet. Harjoitustoiminnan yhteydessä ei koskaan liikutella oikeita ydinkärkiä, eikä se olisi vastuullistakaan. Purkamalla lainsäädännön rajoitteet tältä osin kokonaan poikkeaisimme Pohjoismaiselta linjalta, eikä siihen näytä olevan mitään tarvetta.

Toisaalta sodan aikana on selvää, ettei yksikään ydinasevaltio kysy, saako se lennättää ydinkärjellä varustetun ohjuksen tai ilma-aluksen Suomen ilmatilan läpi, tai laskeutua lentokentillemme. Inter arma enim silente leges. Sotatilaa varten lakimuutosta ei siis tarvita.

Jos rauhan aikana ydinaseita ei maahan tuoda ja sodan sattuessa meiltä ei kysytä, mihin lakimuutosta sitten tarvitaan? Kykenen näkemään kaksi skenaariota. Ensimmäinen on kärjistyneen tilanteen aikana tapahtuva tekninen vika, jonka sattuessa jokin suomalainen kenttä olisi lähin käyttökelpoinen paikka suorittaa huoltoa. Toinen on se, että jos nykyisen lain voimassa ollessa julkisuuteen vuotaisi sodanaikainen operaatiosuunnitelma, jonka laatimisessa Suomi on ollut mukana ja jossa Suomen ilmatilaa käytettäisiin hypoteettiseen ydinaseiskuun, sillä voisi olla oikeudellisia vaikutuksia. Suunnitelma voisi olla laiton myös suunnitteluun osallistuneessa ydinasevaltiossa.

Toisin sanoen, voisimme kirjoittaa lain siten, että rauhan vallitessa ydinaseiden tuominen Suomeen olisi kategorisesti kielletty, poislukien tilanne, jossa ydinräjähteeseen liittyvän onnettomuuden välttämiseksi Suomen ilmatilaa tai aluetta käytetään tilapäisesti. Varmemmaksi vakuudeksi voisi edellyttää, että asiasta tehdään selvitys määräaikaan mennessä esimerkiksi eduskunnan puolustusvaliokunnalle. Sota-aikaa koskeva pykälä voitaisiin kirjoittaa samoin kuin hallituksen pohjassa. Tällainen esitys poistaisi jo monia nyt esiin nousseita huolia. Se vastaisi myös Suomen itse ilmoittamaa tavoitetta edistää ydinaseita koskevia rajoituksia ja ydinaseiden määrän vähentämistä myös puolustusliiton jäsenenä.