Mielenterveyskriisi puhuttaa Suomessa. Diagnoosin, terapian ja laajemman psykiatrisen hoidon saaminen on vaikeaa, eikä palveluntarjonta vastaa tarvetta. Etenkin nuorilla on vaikeaa.

Kaikki jaksamisen ongelmat, ahdistus ja stressi eivät kuitenkaan ole m ielenterveysongelmia. Enkä sano tätä vähätelläkseni.Maailmantilanne on synkkä ja työelämässä mieleen kohdistuvan paineen määrä on kasvanut valtavasti. Monilta ihmisiltä puuttuu turvallinen yhteisö, joka kannattelisi heitä. Ei ole sairasta kokea ahdistusta, väsymystä tai stressiä tällaisissa olosuhteissa. Se on terveen ihmisen reaktio ja siihen oikea hoito on muutoksen aikaansaaminen yhteiskunnassa.

Samaan aikaan emme kuitenkaan voi sivuuttaa sitä, että moni hoitoa tarvitseva ei sitä saa. Lisäksi meidän pitäisi vahvistaa ihmisten mielenterveyttä, joka auttaa heitä pärjäämään arkisen ahdistuksen tai hetkellisten vaikeiden elämäntilanteiden kanssa. Ihmisen mieli ei ole sen enempää vain “sairas” tai “terve” kuin ruumiskaan: hyvävointinen mieli kestää enemmän henkisiä altistustekijöitä samoin kuin hyväkuntoinen ruumis torjuu taudinaiheuttajia. Tämä on perusteltua siltäkin kantilta, että kaikkia yhteiskuntamme kielteisiä piirteitä tuskin saamme korjattua edes parin-kolmen seuraavan vaalikauden aikana. Ennaltaehkäisy on aina ihmisen kannalta parempi ja edullisempi vaihtoehto kuin puhjenneen sairauden hoito.

Kaikki puolueet ovat vuoronperään kertoneet omia viiden pennin ihmelääkkeitään mielenterveyskriisin ratkaisemiseen, enkä ajatellut liittyä joukon jatkoksi. Pidän keskiössä kuitenkin sitä, että palvelu olisi mahdollisimman saavutettavaa. Moni ihminen, joka tarvitsisi apua mielenterveyden ongelmiin käyttää muitakin yhteiskunnan palveluita. Kun Helsinki vastaa työllisyys- ja sosiaalipalveluista, perus- ja ammattikoulutuksesta sekä perusterveydenhuollosta, olisi syytä vahvistaa kanavia joilla tätä kautta saataisiin apua ajoissa niille, jotka sitä tarvitsevat.

Toisessa päässä olisi syytä miettiä nykyisiä avo- ja laitoshoidon käytänteitä. Avohoidolla on saavutettu erinomaisia tuloksia siinä, että monet kroonisesta mielenterveysongelmasta kärsivät pystyvät elämään mielekästä ja itsenäistä elämää. Samalla pitkäaikaisesta laitoshoidosta on luovuttu ja se on johtanut siihen, että nekin potilaat jotka eivät selviydy itsenäisestä elämästä, yritetään kotiuttaa. Seurauksena on rumba, joka kuormittaa psykiatrisia osastoja. Kun ihmisen kunto paranee hoidossa, hänet kotiutetaan. Avohoidossa potilas ei saa riittävää tukea ja kunto heikkenee. Kun potilaan tila on riittävän heikko, hänet otetaan taas laitoshoitoon. Tämä pompottelu ei palvele ketään.

Siksi ei ole ihme, että myös mielenterveystyötä tekevien ammattilaisten jaksaminen on kortilla. Tuttu mielenterveyden ammattilainen sanoi, että hänen kollegoistaan useampi on itse yrittänyt itsemurhaa tai jopa onnistunut siinä. Tämä kertoo synkkää kieltä siitä, miten mielenterveyspalveluiden aliresursointi ja muiden kärsimyksen seuraaminen ilman kykyä auttaa särkee ammattilaistenkin mieliä ja sairastuttaa heidät. Emme voi jäädä välinpitämättömiksi, koska millä tahansa muulla alalla tällaista pidettäisiin vakavana työturvallisuuden puutteena.

Mielenterveyspalveluihin on pakko löytää lisää resursseja, enemmän henkilöstöä ja uusia tapoja auttaa, vaikka se olisikin pois jostain muualta. Se on kunnollista.