Peruskoulujen oppilaiden heikkenevistä oppimistuloksista puhutaan nykyään joka syksy, kun uudet tilastot julkaistaan. On mielenkiintoista, miten vahvasti samaan aikaan elää edelleen usko suomalaisen koulujärjestelmän erinomaisuuteen.

Suomessa vallitsee edelleen usko meikäläisen koulu- ja päiväkotijärjestelmän ylivertaisuuteen. Siksi ongelmien tullessa esiin yleisesti oletetaan vian olevan “oppilasaineksessa”. Perheissä kuulemma ei lueta tarpeeksi, maahanmuuttajien lapset eivät opi, älypuhelimet tuhoavat keskittymiskyvyn. Ja niin edelleen. On varmasti helppo todeta, että jos tunnilla roikutaan TikTokissa, niin opiskelusta ei tule mitään. Mutta voiko vika olla myös siinä, mitä opetetaan ja miten opetetaan?

Opetussuunnitelmia on vuosien varrella reivattu voimakkaasti erilaisten oppimismenetelmien ja tiedon analysoinnin suuntaan. Teknologia muuttuu ja koulussa opitut asiat vanhenevat nopeasti. Koulun pitää elää mukana ajassa. Samalla vaatimustaso lapsille ja nuorille kasvaa jyrkästi. Erot yksilöiden ja perhetaustan välillä korostuvat.

Iso kysymys on myös raha. Moni hyvä periaate ei toimi käytännössä, jos siihen ei olla valmiita panostamaan myös rahaa. Itselläni särähtää aina korvaan koulutushallinnon satraappien julistukset, kuinka kouluissa on “siirrytty itseohjautuvuuteen”. Itseohjautuvuus ei ole menetelmä. Itseohjautuvuus on tavoite, johon opetuksessa voidaan pyrkiä.

Monia “uudistuksia” on koulutuksessa toteutettu käytännössä säästötoimenpiteinä. Esimerkiksi ”itseohjautuvuus” ja ”itsenäinen opiskelu” tarkoittavat käytännössä opetusresurssien supistamista. Kun “päivähoidosta” siirryttiin “varhaiskasvatukseen”, opettajien määrää piti lisätä. Käytännössä, kun päteviä vaka-opettajia ei ole pääkaupunkiseudulla tarpeeksi, päiväkodit pyörivät vajaamiehityksellä. Henkilöstöpulaa ei voi paikata lisäämällä muuta henkilökuntaa. Seurauksena on työuupumusta ja sairaslomia. 

Sivistystoimialaa kehitetään liikaa sen mukaan, mikä näyttää hyvältä johtavien viranhaltijoiden powerpointeilla ja poliitikkojen Instagramissa. Opetusta ja koulutusta pitäisi kuitenkin kehittää sen mukaisesti, miltä arki koulussa ja päiväkodissa näyttää. Osaaville ammattilaisille pitäisi antaa valtaa ja vapautta toteuttaa yleisiä opetuksen ja kasvatuksen tavoitteita sen mukaan, mikä omalle ryhmälle ja sen jäsenten yksilöllisille tarpeille sopii.

Vapaus ilman riittäviä resursseja ei riitä. Jos koulutuksen tavoitteena on antaa uusille sukupolville kunnollinen sivistystaso ja edellytykset pärjätä elämässä, siihen on myös osoitettava lisää rahaa. Helsingin ylijäämäisessä kuntataloudessa on varaa tehdä näin. Samalla voidaan karsia ylimääräisestä himphampusta, kuten johtoportaan ja poliitikkojen keksimistä hankkeista. Se olisi kunnollista.