Asumisen hinta ja laatu ovat pääkaupungissa tärkein mittari kaupunkilaisten hyvän elämän edellytyksien turvaamiseksi.

Pääkaupunkiseudun lainomaisesti kohoavat asumisen hinnat pysähtyivät hetkellisesti pandemian ja korkojen nousun myötä. Koronarajoitusten suljettua keskustan palvelut ja lisättyä etätyömahdollisuuksia keskeinen sijainti ei ollutkaan yhtä suuri vetovoimatekijä kuin aiemmin. Lisäneliöt ja mahdollisuus luonnossa liikkumiseen alkoivat houkutella.

Vuokrat ovat kuitenkin jo lähteneet nousuun Helsingissä. Vuokrankorotuksia ajaa kaupungin vuokra-asuntoja hallinnoivan HEKA:n osalta inflaatio ja asuntojen peruskorjaustarve. Etenkin yksityisten vuokranantajien osalta vaikuttavana tekijänä on myös riittämätön tarjonta. Rakentaminen on Helsingissä käytännössä pysähtynyt vuoden 2023 jälkeen rakennusmateriaalien ja korkojen nousun vuoksi, maan korkeimmista kerrosneliöiden hinnoista huolimatta.

Tämä osoittaa mielestäni sen, että kaupunkisuunnittelua 2010-luvulta asti hallinnut markkinaliberalistinen ideologia ja ajatus siitä, että vielä muutaman tiiviin kerrostalokorttelin lisärakentaminen ratkaisee asumisen hintaongelman, ei ole riittävä. Ongelma on sama kuin paljon arvostellussa yksityisautoilupohjaiseen liikennesuunnitteluun perustuvassa ajatuksessa: “vielä yksi kaista lisää ratkaisee liikenneruuhkat”. Kyse ei ole vain tarjonnan määrästä, vaan myös laadusta ja hinnasta. Helsinki on pärjännyt paremmin, kuin muut Euroopan nopeasti kasvavat metropolit, mutta se ei lohduta vuokran kanssa tuskailevaa yksinhuoltajaa tai Tampereeseen nähden kolminkertaisia pyyntihintoja kauhistelevaa ensiasunnon ostajaa.

Asuntorakentamiseen sopii huonosti suhdanteiden mukaan eläminen, sillä kysynnän muutokset voivat olla hyvinkin nopeita, mutta tarjontaa ei voi muuttaa sormia napsauttamalla. Entisessä kotikaupungissani Jyväskylässä vuokranantajat olivat nopeasti vaikeuksissa, kun koronan myötä opiskelijat jäivät vanhempiensa nurkkiin etäluennoille. Tarjonnan lisääminen on kuitenkin vielä hitaampaa. Vaikka kaikki luvat olisivat kunnossa ja tontti valmis rakennettavaksi, uuden kerrostalon rakentaminen asumiskuntoon kestää lähes vuoden. Nyt, kun asuntorakentaminen pääkaupunkiseudulla on käytännössä pysähtynyt ja monia rakennusalan yrityksiä on ajautunut konkurssiin, asuntomarkkinoiden vilkastuminen johtaisi todella nopeasti asuntopulaan ja jyrkkään hintojen nousuun, ennen kuin rakentaminen ehtisi vastaamaan kysyntään.

Kun asuntojen myyntihinnat palaavat tätä suhdannekuoppaa edeltävälle tasolle (ja ne todennäköisesti jopa ylittävät sen), pienipalkkaisten helsinkiläisten asema vaikeutuu entisestään, sillä se ajaa myös vuokratasoa ylöspäin. Orpon hallitus on toimillaan vielä vaikeuttanut tilannetta leikkaamalla asumistukea ja ajamalla alas tuetun ara-rakentamisen. Markkinaehtoisen rakentamisen loppuessa lamaan tasaista asuntotuotantoa on esimerkiksi Itävallassa ja aiemmin Suomessakin ylläpidetty lisäämällä sosiaalista asuntotuotantoa. Wienin kaupungin asuntopolitiikasta voitaisiin ottaa oppia Helsingissäkin.

Helsingissä on nytkin paikkoja, joissa asuntojen hintataso on selvästi keskiarvoa alempi tai tilaa rakentaa olisi, mutta kukaan ei rakenna. Yleensä paikkoja, joista kulkeminen eri suuntiin on hankalaa kun vuoroja tai linjoja on liian vähän. Runkolinjoja, poikittaisliikennettä ja nopeaa, ison kapasiteetin raideliikennettä tarvitaan lisää. Siksi SDP on Helsingissä esittänyt isoa asuntotuotanto-ohjelmaa, johon liittyy samalla raideliikenteen investointien ja joukkoliikenteen solmukohtiin panostaminen.

Pähkinänkuoressa siis se, mitä on tehtävä:

1) Tarvitaan lisää asuntoja (HEKA:n ja muiden sosiaalisen asuntotuotannon toimijoiden, mutta myös vapaarahoitteisia). Lisäksi HEKA:n peruskorjauksien vauhtia pitää kiihdyttää.

2) Matka-aikoja julkisilla pitää nopeuttaa ja HSL:n lippujen hintoja pitää painaa alas.

3) Kaupungin pitää edellyttää rakennuttajilta korkeita standardeja uudisrakentamisessa ja kaavoittaa vain vuokratonteille, jotta asuntopolitiikan ohjausvalta säilyy.