Mitä enemmän olen perehtynyt joukkoliikenteen lippujen hintoja koskevaan keskusteluun, sitä vahvemmin haluan erottaa toisistaan tavoitteet lipunhintojen kohtuullistamisesta ja joukkoliikenteen maksuttomuudesta. Osa hintojen kohtuullistamista on hinnan määräytymisperusteiden muuttaminen, käytännössä siis uusien lipputuotteiden tuominen nykyjärjestelmään tai koko järjestelmän muuttaminen vyöhykeperusteisesta matkan keston ja pituuden mukaan määräytyväksi.

Ensiksi on kuitenkin perusteltava, miksi ajatus maksuttomasta joukkoliikenteestä on kamala. Lähtökohtaisesti moni ajattelee sen olevan hyvä tavoite, jos vain taloudelliset raamit antavat myöten. Kyse on kuitenkin julkisesta palvelusta. Maksuttomuus tasa-arvoistaisi liikkumista ja olisi helpotus erityisesti pienituloisille.

Maksuttoman joukkoliikenteen väärät kannustimet

Kohtuullisillakin lipunhinnoilla liikenteen järjestäjälle niistä tuleva lisätulo on niin merkittävä, että se ohjaa parantamaan yhteyksiä joilla on paljon käyttäjiä, kehittämään liikennemuotoja joita käyttäjät suosivat ja pitämään huolta hyvästä matkustajakokemuksesta. Matkustajakokemus kattaa liikennevälineiden siisteyden, riittävän penkkien määrän, pysäkkien näytöt ja niin edelleen. Maksuton joukkoliikenne loisi järjestäjälle perverssejä kannustimia, jotka eivät todennäköisesti ole palvelun käyttäjän tai yhteiskunnan etu.

Koska kaikki rahoitus tulisi verovaroista, maksuttoman joukkoliikenteen järjestäjän merkittävin kannustin olisi minimoida kustannukset. Koska matkustaminen olisi ilmaista, voisi olettaa palvelulle löytyvän käyttäjiä, vaikka lähimmälle pysäkille olisi matkaa tai matkustaminen olisi epäviihtyisää. Järjestäjän kannattaisi suosia välineitä, joilla liikennöiminen on mahdollisimman halpaa, kapasiteetti mahdollisimman suuri ja linjanopeus korkea. Kapeilla asuinkaduilla tai tärkeimpien aluekeskusten ulkopuolella toimivat linjat olisivat ensimmäinen säästökohde. Myöhäiseen iltaan ja varhaiseen aamuun sijoittuvat vuorot olisivat myös uhan alla ja ruuhkahuippujen ulkopuoliset vuorovälit todennäköisesti pitkiä.

Maksuttomuutta (ja lippujen hintojen alentamista) perustellaan joukkoliikenteen kulkutapaosuuden kasvattamisella. Niitä, jotka jättävät matkoja tekemättä liian kalliiden lippujen vuoksi on huomattavasti vähemmän kuin niitä, jotka valitsevat oman auton, kyytisovelluksen tai sähköpotkulaudan riittämättömän palvelutason takia. Palvelutason lähes väistämätön heikkeneminen todennäköisesti vähentäisi joukkoliikenteen käyttökelpoisuutta niiden silmissä, joilla on vaihtoehtoisia kulkemistapoja. Pääosan veroista maksavien keskiluokkaisten matkustajien väheneminen joukkoliikenteessä uhkaisi tukea joukkoliikenteen julkiselle rahoitukselle, mikä johtaisi noidankehään palvelutason heikkenemisessä.

Liikenteessä on toimivat markkinat ja pääkaupunkiseudun liikennejärjestelmän toimivuuden kannalta on olennaista, että joukkoliikenne menestyy näillä markkinoilla. Markkinoilla hintasignaali on yksinkertainen ja tehokas elementti, joka ohjaa palveluntuottajia rationaaliseen toimintaan. Eurot ohjaavat toimintaa paremmin kuin konsultit ja byrokraatit. Kyselytutkimus voi johtaa harhaan, mutta kun kuluttaja on valmis maksamaan jostain palvelusta, se osoittaa että se palvelee hänen tarpeitaan paremmin kuin vaihtoehdot.

Palvelutaso ja oikeasuhtainen hinnoittelu

Olennaisempaa, kuin lipun hinta, suurimmalle osalle käyttäjistä on rahalle saatu vastine. Keskimäärin pidempiä matkoja joukkoliikenteellä kulkevat ovat tyytyväisempiä lippujen hintatasoon: kun matka kestää pidempään tai sen aikana liikutaan kauemmas, hinnoittelua pidetään perusteltuna. Olisi olennaista saada lisää dataa siitä, kuinka paljon kulkuvälineiden siisteys tai pysäkkien läheisyys omasta kotiovesta vaikuttaa valintaan oman auton ja julkisten välillä.

Koska niin moni edelleen valitsee hankinta-, ylläpito- ja kaupunkioloissa myös käyttökustannuksiltaan kalliin oman auton matkoihin, jotka olisivat tehtävissä joukkoliikennevälineillä, on syytä arvella, että matka-aikoja lyhentämällä ja palvelutasoa parantamalla olisi saatavissa kasvua joukkoliikenteen käyttäjämääriin. Se tarkoittaisi korkeampia kustannuksia ja siten lisää rahaa. Vaikka lippujen hintoja nostettaisiin, se ei välttämättä olisi näille käyttäjille ongelma. On kuitenkin selvää, että useille nykyisille käyttäjäryhmille ne olisivat.

Vähävaraisten ohella tyytymättömimpiä lippujen hinnoitteluun ovat lyhyitä matkoja tekevät. AB-lippu on varsin kallis parin metro- tai raitiovaunupysäkin matkaan nähden. Kantakaupungissa jo kahdelle hengelle saattaa tulla kannattavaksi tilata sovelluskyyti HSL:n lipun ostamisen sijaan. Tämä ongelma olisi syytä korjata. Parhaiten se onnistuisi tarjoamalla uusia lipputuotteita.

Yhden vyöhykkeen lippu tai lyhyen ajan lippu olisivat parempia vaihtoehtoja ratkaista tätä ongelmaa kuin yleinen lipunhintojen alentaminen. HSL:n kokeilu 20 minuutin lipusta oli mielestäni puutteellinen ja liian rajattu, jotta sen pohjalta voisi päätellä tällaisen tuotteen todellista kysyntää. Vyöhykerajojen tuomat ongelmat puolestaan olisivat voitettavissa uudistamalla koko maksujärjestelmä useissa Euroopan kaupungeissa käytössä olevaan matkaperustaiseen hinnoitteluun, jossa lippu leimataan sekä matkan alussa että lopussa. Lipulla olisi vähimmäis- ja enimmäishinnat, joista jälkimmäinen laskutetaan, jos lippunsa unohtaa leimata poistuessaan. Tämä poistaisi ongelman, joka syntyy esimerkiksi Suutarilassa asuvan AB-kausilipun tilaajan matkustaessa yhden pysäkinvälin C-vyöhykkeelle Tikkurilaan. Tämä ratkaisu vaatisi kuitenkin koko hinnoittelujärjestelmän ja leimauslaitteiden uusimista, eikä siten ole kovin nopeasti toteutettavissa.

Miten huomioidaan ne, joille liput ovat liian kalliita?

Merkittävä argumentti maksuttoman joukkoliikenteen ja alempien lipun hintojen puolesta on se, että kustannukset ovat ylivoimaisia osalle käyttäjistä. Vaikka HSL:n kritiikkiäkin herättäneessä mainoskampanjassa on osoitettu joukkoliikennelipusta syntyvä kulu pieneksi moneen muuhun nähden, ei ole syytä vähätellä kustannusta esimerkiksi opiskelijoiden, keikkatöitä tekevien tai työttömien kannalta.

Joukkoliikennelippuihin pitäisi olla saatavilla matalalla kynnyksellä merkittäviä alennuksia erityisryhmille. Työttömille työnhakijoille, kuntoutujille ja työkyvyttömyyseläkeläisille olisi perusteltua antaa automaattisesti tai lähes automaattisesti kausilippu aktiivisuutta ja hyvinvointia edistävänä toimenpiteenä. Vaikka näistä väistämättä aiheutuisi enemmän byrokratiaa kuin maksuttomasta joukkoliikenteestä, kustannus ja hyvinvointitappio jäävät merkittävästi pienemmiksi kuin vaihtoehdossa. Samalla erityisesti merkittäviin alennuksiin oikeutettujen kohdalla voitaisiin saada huomattava hyöty kerätyistä lipputuloista, koska osa matkoista tehtäisiin kuitenkin liputta, eikä tarkastusmaksuja useinkaan saada perittyä.